Литературный конкурс
О себе
Рассказы и повести
Фотографии
Рисунки
События и факты
Аудиокнига mp3
Ссылки
|
Полёт летучей мыши
Lepakon lento
Kertomus
"...Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa,
vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki."
Evankeliumi Johanneksen mukaan 9:3
Kaksi kertaa elämässäni olen nähnyt kyyneleet ja naurun yhtäaikaa.Tammikuun pakkasella heinäkuinen helleauringon säde. Saman keiton aineksina.
Ensimmäistä kertaa tämä oli meillä Gorelovossa Leningradin alueella vuonna neljäkymmentäyksi, kun miehiä saateltiin sotaan. Kylä oli kuohuksissa. Kirkon luona olevalla kentällä soi hanuri, laulettiin ja tanssittiin. Sinne ruoholle levitellyillä naisten huiveilla oli kurkkuja, tomaatteja, ryyppylaseja ja kyyneleitä.
Armeijaan kutsuttiin kaikki vahvat, terveet, työkykyiset miehet, parhaista parhaimmat.
Toisen kerran koin sen Siperiassa sodan jälkeen.
Satuin asemalle, kun juna toi sotilaita: ovet selkoselällään; kuului rallatusta, hanurinsoittoa. Sodasta kotiutuneet hyppivät laiturille. Ne, jotka olivat jaksaneet odottaa loppuun asti, vastaanottivat heidät itkulla ja naurun ryöpsähdyksillä.
En unohda koskaan vanhemmanpuoleista päivettynyttä sotilasta. Päällä vitivalkoiseksi haalistunut pusero ja selässä pikkuriikkinen reppu. (Mitä tuliaisia siinä lienee tuonut?) Häntä ottivat vastaan kyyneleet silmissä hymyilevä vaimo ja tytär. Vielä nuorehko vaimo, kasvot päivettyneet ja ryppyiset, heittäytyi parahtaen sankarimiehensä kaulaan. Mutta noin neljä– viisitoistavuotias nätti tytär seisoi vaalea mekko päällä syrjässä röyhelöitä hypistellen. Oli jo neljän vuoden aikana ennättänyt vieraantua isästään ja ujosteli tulla tämän luo.
Isä ihmetteli:
— Hyvänen aika, oletpas sinä kasvanut tyttöseni!
Olin siinä heidän lähellään ja seurasin heitä salaa sivusta. Itselläni pala kurkussa...
Väki oli lähtenyt sotaan puolustamaan ase kädessä isänmaataan, valmiina kuolemaan. Ja vain harvat onnelliset palasivat sodasta kotiin siihen samaiseen isänmaahan. Missähän minun isänmaani on?..
***
Olen syntynyt Leningradin kupeella venäläisessä kylässä, vaikka itse olen kansallisuudeltani suomalainen. Kolmestakymmenestäviidestä talosta kokonaista viisi oli Polukaisia.
Kerran naapurin Liisa–mummo muisti jotain ja alkoi yhtäkkiä nauraa ... Hampaat sillä olivat niin pienet, että ikenet näkyivät kun mummo levitteli suutaan.
— Minä muuten kävin vaarisi kanssa tansseissa.
Minua se alkoi kiinnostaa, sillä itse en ollut ennättänyt ukkiani enkä mummoani näkemään, mutta Liisa–mummo oli käynyt jopa samoissa tansseissa.
— Vaarisi oli varsinainen kitupiikki, sai–i–ta kun mikä! Viinaa se kyllä tykkäs ottaa. Kerran hän päätti näyttää, miten rikas ja reilu hän oli. Teehuoneessa kaikkien nähden kääräisi kolmeruplaseen tupakkaa ja pani palamaan. (Kolmeruplanen oli siihen aikaan iso raha.) Se vain huvitti ja ärsytti porukkaa. Kitupiikki mikä kitupiikki. Ja mitä se siitä hyötyi! Kuukauden sitten kai oli syömättä ja säästeli.
Tuo kertomus ei ilahduttanut minua. Venäläiset eivät pitäneet meistä kenestäkään, eikä vain ukista, meissä istui kuin tervattu merkki postinpielessä — halveksittu haukkumasana "tšuhna". Meitä ympäröi vieras uskonto, vieraat tavat, ajatusmaailma. Raja oli vedetty kylän läpi.
Äiti tunnusti, että meillä oli oma isänmaa, ja osoitti salaa laskevan auringon puolelle:
— Ei meitä täällä koskaan oteta omiksi...
Perheemme lapsista minä olin vanhin. Minulla oli lisäksi kolme nuorempaa siskoa.
Koitti aika istuttaa perunaa. Äestin perunamaan ja menin hakemaan multausauraa, mutta sitä ei löytynyt mistään. Valjastin hankoauran, mutta se ei vastaa multausauraa; ne on kaksi aivan eri asiaa. Eikä ollut taitoa sitä käyttää. Vaikka hevonen meillä olikin hyvä, kevytkulkuinen ja pienikokoinen. Tottelevainen tamma, maatiainen, se tiesi tarkkaan miten oli mentävä. Naapurin setä Leksei neuvoi:
— Ohjaahan, Palenka, tuota puuta kohti.
Suuri haapa kasvoi pellonpientareella kasvimaan päässä. Se oli paksu ja korkea. Sittemmin se kaadettiin.
Isä sairasti silloin syöpää. Muistan hänen sairaalloisen ilmeensä ja sotkuisen punaisen partansa. Heikkona kuin varjo hän tuli ulos oksa kädessään ja puoliturkki päällään. (Helteestä huolimatta puoliturkissa!) Seisoskeli siinä portailla, katseli säälien minua ja meni takaisin sisälle. Äiti ohjasi hevosta pitkin vaon vierustaa, mutta kenkkuileva aura ei pysynyt kurssissaan. Äiti väänsi itkua. Perunamaa ei ollut kovin leveä, mutta pitkä, saunalta haavalle. Ja minulta vaan menee kieroon vaikka kuinka äestin. Paita oli hiestä märkänä. Otsalta nenälle norui raskaita, suolaisia hikipisaroita. Ei onnistunut pirskatti soikoon sitten millään. Menimme pellon laitaan ja annoimme hevosen levätä. Heitin sille heiniä, riisuin paidan ja istahdin pellon pientareelle. Lähdin sitten korjaamaan hyvää vakoa takaisin nyt jo ilman äitiä. Hevonen painoi eteenpäin itsestään. Vedin suoraksi aiemmin vinoon auraamiani paikat ja huusin:
— Äiti, tule katsomaan!
Äiti tuli:
— Herranen aika! Luojan kiitos! Kaikki on kunnossa. Istuta peruna.
Isä kuolikin sitten sinä kesänä. En ollut silloin täyttänyt vielä neljäätoista. Jouduin keskenkasvuisena töihin: peltojyrän perässä kävelin avojaloin, äestin, sitten aurasin ja kaadoin heinää hevosen vedettävällä niittokoneella. Seuraavana keväänä minulle ilmaantui kolhoosin luovuttama oma hevospari. Kolhoosin johto teki tällaisen päätöksen, koska siellä oltiin sitä mieltä, että minä olin nyt perheen pää.
Vuonna neljäkymmentäyksi kesäkuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä minulle tuli seitsemäntoista vuotta täyteen. Lauantaina, päivää sitä ennen, oli naapurikylässä Olhovkassa tanssit. Siellä myös yövyin.
Vähän helluntain jälkeen äiti hankki minulle syntymäpäiväksi elämäni ensimmäisen puvun, sellaisen tummanharmaan kuin sotilastakki. Silloin ei juuri ylimääräisiä rahoja ollut eikä tavaraakaan muuten myytävänä. Kulutustarvikkeita tuotettiin vähän, ja maaseudun osuuskauppaan jonotettiin jo yöllä.
Kävelen kylästä kotiin päin sunnuntaina. Ulkona on sietämätön helle, mutta minä vain pinnistelen puku päällä. Pakkohan sitä on sellaista uutukaista kaikille näyttää. Olen tukehtua kuumuuteen siinä astellessani.
Kyläneuvoston suunnalta lentää eläinlääkärimme ruunikon selässä ja huutaa täyttä kurkkua jo kaukaa: "Sota!"
Kaivolle järjestetään heti kokous. Palokelloa soitetaan ja väki juoksee hätäisenä paikalle. Saksa on hyökännyt Neuvostoliittoon. Muistan vielä elävästi, kuinka kaikki istuivat piirissä ruohikolla, ja Leksei–setä sanoi:
— Selviämme heistä yhdessä hujauksessa!
Hyvä, etten ollut vielä seitsemäätoista. Eikä minua innostanut kirjoittautua vapaaehtoiseksikaan.
Kun sota lähti käyntiin armeijaan ei viety vain miehiä, vaan kaikki hevoset ja kolhoosin lehmätkin ajettiin Leningradiin. Jäljelle jääneet kaksi lehmää piilotimme "karhunpesään": suon taakse kahden rotkon väliin tiuhaan lepikkoon. Siellä oli hyvä hiekkapaikka. Veimme sinne piiloon rattaat ja vaatteetkin. Jokaiselle perheelle oli sinne maahan kaivettu korsu: maakuoppa kaksi kertaa kaksi metriä ja kaksi syvä. Pohjalle levitettiin olkia. Yöllä siellä ei ollut kuuma eikä kylmä. Tarpeen tullessa sinne mentiin saksalaisia tai venäläisiä tai sotaa yleensä pakoon. Edestä ammuttiin, takaa ammuttiin, ja me olimme kaiken keskellä.
Saksalaiset paukuttivat tosissaan. Kerran yöllä oli kova ammunta. Kylämme yllä räjähteli, mutta yksikään talo ei syttynyt palamaan.
Leksei–setä oli suuri strategi:
— Tuo on srapnelli!
Me ei tajuttu siitä mitään.
Aamun koittaessa laskeutui hiljaisuus. Punaiset perääntyivät ja elokuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä kylään tulivat saksalaiset…
Aamulla varhain äiti lämmitti leivinuunin ja leipoi leipäsiä. Kastoin leipää smetanaan, söin hyvin ja läksin "karhunpesälle" lehmää ruokkimaan. Naapurin poika Šurka lähti mukaani. Hän oli neljä vuotta minua nuorempi ja roikkui aina häntänä perässäni. Kuljimme yhdessä suon reunaa pitkin. Metsän suojassa hehkui keltapunaisena lakkoja. Poikkesimme polulta poimimaan suuhumme lakkoja. Konttasimme polvillamme sammalikossa ja hykersimme tyytyväisinä. Ihanaa! Nostin pääni kohti aurinkoa, joku löi varjon... Äiti hyvä... Yläpuolellani seisoi mustiin pukeutunut sakemanni. Hän sanoi meille:
— Kom, kom!
Hän näytti konepistoolillaan suunnan minne mennä. Suo oli kapea ja sen vastarannalle he olivat jo kaivaneet taisteluhaudat, joissa näkyi kypäräpäisiä sotilaita. Kauempana puun alla istui muutama vanki, ja sinne vietiin meidätkin. Saksalaiset puhuivat omalla kielellään. Yksi vanki ymmärsi saksaa. Hän kuiskasi: "Älkää pelätkö, pojat. Teidät halutaan päästää kotiin."
Ennätimme jo ilahtua, kun siihen yhtäkkiä pahaksi onneksemme ajoi moottoripyörä. Sivuvaunussa istui upseeri. Ja epäonni:
— Ei, näitä ei päästetä. He ovat partisaaneja!
Ja niin me Šurkan kanssa jouduimme vangiksi.
Meitä vietiin autolla aina vain kauemmas.
Joskus syyskuussa, päivämäärää en muista, meidät lähetettiin junalla Liettuan Vilnaan. Kaupunginvankilan ympärille oli jo aiemmin tehty muuri ja sen lisäksi oli rakennettu vielä aitaus, jossa oli kolme suurensuurta parakkia. Siinä oli rautaovet ja ympärillä piikkilankaa. Sinne oli järjestetty sotavankileiri. Jouduimme postista ensimmäiseen parakkiin. Aitauksen takana oli komendantintoimitilat, joissa vartijat ja leirin johto asuivat. Ruuan jälkeen nämä kulkivat hyvin syöneinä piikkilanka–aidan ohi, jonka raoista me työnsimme omia pakkejamme, joihin he sitten heittivät ruuantähteensä. Meillä ei Šuran kanssa ollut pakkeja eikä muitakaan astioita. Löysimme lopulta jonkinmoisia tölkkejä. Sakemannit näkivät, että olimme vielä poikasia, ja lirauttivat kai siksi meille hieman enemmän. Joku heistä tuntui jopa säälittelevän: "Voi teitä Stalinin kakaroita. Täälläkin te pyöritte jaloissamme."
Hitaasti kuluivat surkeat, kylmät ja nälkäiset päivät, yksi toisensa kaltaisena. Toivo vapautumisesta hiipui vähitellen niin minulta kuin Šurkaltakin. Makailimme kerran ylälaverilla tyhjä vatsa lähes selässä kiinni, silloin siihen lehahti äkkiä mies, joka sanoi kiihtyneenä:
— Hei, pojat, nyt isot päälliköt on kierroksella. Kirjoittakaa anomus, että päästäisivät teidät kotiin.
Hyppäsimme heti alas. Joltakin löytyi lyijykynänpätkä ja joltakin toiselta pala paperia. Se oli ryppyinen, mutta tyhjä. Kerroimme omin sanoin, miten olimme joutuneet vangiksi. Hieman sitten kirjettä korjailtiin. Kirjoitimme anomukset erikseen ja lisäsimme vielä, että "jos ette voi päästää meitä kotiin, olemme kotoisin läheltä rintamaa, niin pyydämme kovasti, että helpottaisitte asemaamme, sillä me emme ole sotilaita".
Seisoimme valmiina piikkilanka–aidan luona anomuksemme kanssa. Siihen tuli ryhmä, jossa on iso kenraali, vartioita ja saattajia ympärillään. Johtaja tuli lähemmäksi ja avasi kansion, jonne minä ja Šurka työnnämme aidan läpi omat paperimme. Ryhmä jatkoi matkaansa eteenpäin.
Viikon kuluttua parakkiimme tuli nuori luutnantti, saksalainen, mukanaan venäjän kielen tulkki, eräs vangeista.
— Missä ne nappulat on?
— Täällä.
Meidät työnnettiin eteenpäin rivistöstä. Johdon puolesta luutnantti ilmoitti:
— Teidän anomuksenne on tutkittu. Nyt emme voi päästää teitä kotiin, koska kylänne on etulinjalla. Me parannamme asemaanne, saatte töitä keittiöstä.
Siitä alkoivat meillä hyvät ja kylläiset päivät.
Iltaisin keittäjät pilkkoivat itselleen kaalia ja hevosenlihaa ja työnsivät uuniin. Siellä ruoka hautui tunnin pari, jonka jälkeen pistimme sen suurella ruokahalulla poskiimme. Keittäjät eivät koskaan jääneet nälkäisiksi.
Pääkokki oli ukrainalainen punanaamainen äijä, Stepan nimeltään. Hän silitti Šurkan päätä ja puheli: "Oletha sie ku oma poikain."
Näin kun oli, ei hän pannut Šurkaa tekemään mitään, mutta minut vanhempana määräsi uunin lämmittäjäksi. Teimme uunin taakse itsellemme makuulavitsat, joiden välissä oli kapea käytävä.
Sen miehen, joka oli neuvonut meitä kirjoittamaan anomuksen, palkitsimme hyvin. Hänhän oli pelastanut henkemme.
Leirillä kuoli ihmisiä kuin kärpäsiä, parisensataa päivässä. Vangit rukoilivat. Päätä eivät saaneet liikkumaan, mutta silmiä ristivät.
Ei siinä silmien ristimiset auttaneet… Oli oltava itse ovelampi.
Oma oli vikansa. Hyvin käyttäytyviä, kuuliaisia kohtaan saksalaisetkin asennoituivat paremmin. Omapäiset ammuttiin. Miten muuten olisi ollutkaan. Kerrottiin, että pari kaveria oli öisin ryhtynyt lattiaa purkamaan. Hölmöjä olivat… Meidät ajettiin sitten riviin katsomaan teloitusta, jotta ottaisimme oppia. Ensin heidät ammuttiin konekiväärillä, ja lopuksi upseeri paranteli vielä pistoolilla.
Joka päivä lämmitin keittohellan. Pääkokki opetti minua:
— Lämmitä kunnolla. Kun kattila alkaa kiehua, sammuta letkusta tuli, ettei keitto menisi yli. Halkoja ei pidä heittää pois, antaa niiden hiljaa hiipua. Siinä keitto kerkiää.
Niin sitten toiminkin. Ja onnistuihan se minulta, koska olin kotona maalla tottunut töihin pienestä pitäen. Kokki kehui minua kovin ja rähisi muille vangeille:
— Kattokaa, Pavluha on nuorempi teitä, mutta lämmittää hellaa niin, että oksat pois! Mutta te ette muuta osaa kuin korttia pelata ja laiskotella.
Ja minä yritin tosissani.
Jos leirimme ei olisi muuttunut kuljetusvankilaksi, niin kuolevien määrä ei olisi vähentynyt. Nyt vankeja alettiin syöttää paremmin, annettiin litkuvelliä milloin rukiista milloin mistäkin jauhosta. Sitä kaadettiin täydet pakit.
Leiriltä alettiin valita vahvempia vankeja ja lähettää heitä töihin Saksaan. Kun heidät ajettiin rivistöön ennen matkalle lähtöä, jouduimme me pojat tarkistamaan heidän tavaransa. Me olimme nokkelampia tarkistamaan, oliko kulhoja piilotettu mukaan. Jos oli, otimme ne pois. Kulhot säkkiin ja säkki keittiöön. Niitä, jotka eivät halunneet luovuttaa kulhoja, vartijat hakkasivat kepillä, jotta eivät anastaisi toisen omaisuutta.
Nähtävästi sitten tähteitä keittäessäni sain jonkun pöpön. Sairastuin lavantautiin ja jouduin sairaalaan. Ainakin pari päivää olin siellä tiedottomana. Kun oloni kävi paremmaksi, aloin miettiä, kuinka pääsisin takaisin keittiöön. Onnekseni vaatteet minulla olivat suhteellisen hyvät: hyväkuntoinen pikkutakki ja lippalakki. Sotavangit olivat leivästä ommelleet minulle housutkin. Niin se vaan oli, että kylläinen sai nälkäisen tekemään mitä halusi. Erotuin muista asultani. Ja kun meidät saatettiin rivissä takaisin vankilan pihalle ja alettiin sijoittaa parakkeihin, kysyttiin minulta:
— Mistä sinä olet? Mistä parakista?
Enkä minä hämmentynyt ollenkaan, vaan sanoin:
— Keittiöstä.
— Aha, no mene sitten keittiöön.
Keittiölle tultuani huomasin, että kokilla oli jo toinen apuri. Kun Šurka näki minut, hän huusi iloissaan:
— Oo, Pavluha tuli!
Ukrainalainen sanoi:
— Kuule poika, me lähetämmekin sinut varastolle hilloa annostelemaan kulhoihin.
Varastolla oli jo Vanja Saratski. Sellainen ärsyttävä niuho. Karkasi lastenkodista sotimaan ja joutui sitten vangiksi. Hän oli minua pari vuotta nuorempi, mutta isotteli ja huusi minulle kuin mikäkin. Ja niinpä meillä meni kerran napit ristiin, ja minä tartuin siihen lieroon ja väänsin niin, että se inisi. Minulla ei ollut oikeutta antaa sille isän kädestä, koska päällystö olisi ajanut minut pois, mutta panin sen muuten matalaksi. Nitistin sen mahtailuhalut.
Työ oli helppoa: mikä parakki, paljonko siellä oli sakkia, ja sen mukaan merkitsimme kirjaan ja annostelimme tuotteen. Jokaisessa kulhossa oli merkki. Merkkasimme ylös kuinka paljon hilloa olimme annostelleet jokaiselle. Yritimme olla tarkkana, ettei virheitä tulisi. Sitten minut, vähän saksaa tankkaavana, nimitettiin vanhimmaksi.
Nyt koitti aika minun komentaa Vanjaa. En lyönyt häntä, toimin tarkkaan lain mukaan:
— Sinä saat pestä kaikki yksin.
Hilloa saimme syödä niin paljon kun halusimme. Ei kuitenkaan ylen määrin. Kukapa sitä hilloa ahmimalla ahmisi.
Tynnyrissä oli kaksisataa kiloa, ja papereiden mukaan tuotetta tuli annostella juuri tuo kaksisataa kiloa. Saksalainen opetti:
— Jos annostelet tarkkaan joka gramman, niin hilloa ei sinulle riitä. Mistäs sitten otat? Ilmastako? Pitää punnita hiukan vähemmän. Se on totuus.
Eihän turhaan kerrota, kuinka jonottaville jaettiin kourallinen jauhoa. Yksi ottaa kourallisen ja antaa sen toiselle, tämä kolmannelle, ja niin edelleen kunnes kymmenennen, viidennentoista kohdalla jauho loppuu. Minne se häviää? Liimautuu käsiin. Niin oli hillonkin laita. Joten sakemanni ei ollut tyhmä. Minulla muuten kävi mäihä, ja tielleni osui hyviä ihmisiä. Korjasimme tämän jälkeen hivenen vaa’an lukemia. Ja se hiven auttoi. Lopulta olimme niin taitavia punnitsemisessa, että meille jäi kokonainen kulho hilloa yli. Puhtaamman ylijäämän otimme itsellemme, ja mitä saimme vielä kaavittua, annoimme vangeille.
Talvi pärjättiin jotenkuten. Maaliskuussa päivät kävivät pitemmiksi. Ilmat lämpenivät. Ja silloin minut kutsuttiin taas komendantin luo. Mietin, mitähän nyt oli tulossa?
Kävi ilmi, että kansallisuudeltaan suomalaisia vankeja alettiin koota Suomeen lähetettäväksi taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan.
Jouduin pöydän ääressä istuvien sotilaiden eteen. Minulta kysyttiin suoraan:
— Miten todistat, että olet suomalainen?
Sanoin muuten vain:
— En aio todistaa mitään, ei minulla ole mitään todistettavaa. Synnyin ja kasvoin venäläisessä kylässä, jossa oli kolmekymmentäviisi taloa, joista kolmekymmentä venäläistä ja loput viisi suomalaista. Yksi niistä oli meidän.
Kuului hirnahdus.
Tulkki selvitti:
— Sinut lähetetään.
Ja niin päättyivät keittohommani. Neljän muun joukossa minut siirrettiin erilliseen parakkiin. Siinä parakissa oli sotilaspäällystön ainesta. Kaikilla oli kauluksessa punaiset natsat, kellä mikäkin sotilasarvo. Heille kai annettiin sakeampaa velliäkin. Saksalaiset asennoituivat heihin kuin upseereihin, sillä nämä eivät tonkineet jätteitä kaatopaikalla, peseytyivät ja vaikuttivat muutenkin sivistyneemmiltä.
Jokaisella parakin asukilla oli oma merkkinsä. Minulla oli vielä keittiöstä saatu oranssi ympyrä, niin että kävin siellä syömässä. Nälkää en siis joutunut näkemään. Me viisi saimme velliä kahdenkymmenen edestä. Kaikki tiesivät, että kämppäkaveri oli keittäjä. Minun ansiostani miehetkin alkoivat voida paremmin.
Huhtikuussa neljäkymmentäkaksi yhdellä pistoolilla aseistettu saattaja pani meidät matkustajajunaan. Jouduimme Kaunakseen. Siellä oli suuri vankileiri. Jotkut liittyivät saksalaisten erikoisjoukkoihin. Minullekin sitä ehdotettiin. Luvattiin hyvät ruoka–annokset. Mutta minä en halunnut taistella kenenkään puolesta.
Tapasin siellä serkkuni, Andrei Ertin, joka oli isän siskon poika. Hän oli siitä kylästä, josta äitini oli ennen naimisiinmenoaan kotoisin.
Leirillä oli tavallisen kehno muona. Karjan muonaa. Menin keittiöön, etsin käsiini pääkokin ja esitin asiani omalla suoralla tyylilläni:
— Kuulehan, olin Vilnassa töissä keittiössä, hoida minut tänne, olen tottunut keittiöhommiin. Ota tämä kello, muuta minulla ei ole annettavana.
Hän tutki minua alhaalta ylös, mietti hetken ja sanoi:
— Pane pois kellosi. En tarvitse sitä. Minulla on omani. Enkä voi ottaa sinua töihinkään. Minulla on täysi porukka eikä minulla ole siihen oikeuttakaan. Mutta kuuntele tarkkaan: mene portille. Siellä on koppi. Siellä on hillon annostelija. Mene hänen luokseen ja sano, että minä lähetin.
Vaellan pihalle ja näen siellä punatukkaisen jefreitterin koiran kanssa. Tämä saattoi jonnekin kohtalotovereitani, tökki heitä selkään paljaalla pistimellä. Koira kiskoi itseään irti puremaan.
Punatukkaisen ohittaessani löin asennon ja heitin käden lipalle. Ei hän eikä kukaan upseereista edes huomannut minua. Painun rohkeasti eteen-
päin, vaikka kylmät väreet kulkivatkin selkäpiissäni. Koputin kopin ikku-
naa.
— Mitäs sinä haluat?
— Pääkokki lähetti minut sinulle apulaiseksi. Anna työvälineet.
— Ahah, no tule sisään.
Avasin narahtavan oven kylmä hiki niskassa: "Onnistuinko taas livahtamaan kuoleman ohi?!"
— Tässä on sinulle luuta ja esiliina. Tuolla tynnyreitä. Raavi ne puhtaaksi ja pane syrjään. Ja tässä on työpalkkasi, sanoi hän ja antoi minulle kulhollisen hilloa.
Lusikka oli minulla aina valmiina saappaanvarressa.
Ja heti kun sain luudan käteeni ja esiliinan eteeni, olin asianmukaisissa varusteissa eikä kukaan kävisi enää kimppuuni.
Vähän matkan päässä aidan takana oli kaatopaikka, mutta portilla ja sen ympärillä torneissa oli vartioita. Kun minun piti käydä tyhjentämässä täysinäinen sanko, niin sanoin kiltisti:
— Kamerad, pitää tyhjentää.
Saksalainen saattoi minua ensin, mutta myöhemmin sain käydä yksin. Tornissa olevalle vartijalle näytin vain sankoa ja sanoin:
— Kamerad...
— Schneller, schneller!
Tyhjensin astian ja tulin takaisin. Kahdessa päivässä sain urakan valmiiksi. Siinä oli puhtaita tynnyreitä kolmessa rivissä. Niitä oli mukava katsoa. Joka päivä toin tovereilleni täyden kulhon hilloa. Tupakan natsoja keräsin täyden taskullisen. Nämä valikoivat joukosta parhaat natsat itselleen ja loput vaihtokauppaan. Niistä käärittiin valmiita savukkeita.
Kesäkuussa meidät siirrettiin Kaunaksesta Königsbergiin, ja ajettiin heti töihin juoksuhautoja ja perustuskuoppia kaivamaan. Niitä kutsuimme "haudoiksi". Tunsin, että voimani vähenivät. Alussa nousin kaivannosta ylös käsieni varassa, mutta jo jonkun ajan kuluttua en jaksanut nousta telineitä pitkinkään.
Sitten yhtenä kauniina aamuna meidät järjestettiin riviin, vastapäätä seisoi kahdeksan hengen ryhmä. Siinä vieressä kaksi saksalaista puputti keskenään, että porukkaan tarvittaisiin muka vielä yksi mies.
Minä hyppäsin rivistöstä ja sanoin:
— Ottakaa minut.
— Oho, sinähän puhut hyvin saksaa. Saat sitten olla joukon päällikkö.
Ja niin menin heidän mukaansa.
Jonkin matkan päässä leiristä olivat hekin kaivamassa kuoppaa jotain rakennetta varten, mutta nämä nuoret vartijat, minua muutamia vuosia vanhemmat, eivät halunneet saada urakkaa nopeasti valmiiksi ja joutua rintamalle. He komensivat: "Eipä pidetä kiirettä!"
Mikäpä siinä, me tottelimme.
He pelasivat korttia, ja me istuimme ottamassa aurinkoa. Saksalaiset pitivät vuoron perään vartiota, ettei vaan päällystön auto ole tulossa. Ja heti kun sellaisen havaitsivat, kuului huuto:
— Kamerad, arbeiten!
Silloin ryhdyimme kiireen vilkkaa työhön.
Meillä oli aina saha mukana. Sahasimme työn ohella puita, hakkasimme ne haloiksi täydet sylilliset ja kannoimme vangittujen eurooppalaisten leiriin muonaan vaihdettavaksi. Niitä auttoi Punainen risti, mutta neuvostoliittolaisia ei kukaan. Puna–armeijassahan ei sotavankeja ollut.
Nämä halot olivat hyvää muonavaratäydennystä.
Suomeen meidät lähetettiin heinäkuussa. Meitä oli koko laivallinen, ainakin kaksituhatta henkeä, ehkä enemmänkin.
Matkalle mukaan annettiin kuivamuonaa kolmeksi päiväksi. Pärjäsikö sillä muka kolmea päivää? Päivässä se oli syöty. Mutta Petja, niin ikään meikäläisiä Torovtsevosta, jätti itselleen ehdottomasti palan leipää aamuksi, ja se säilyi. Oliko hän luonteeltaan niin vahva vai muuten kitupiikki? Leirillä hän nukkui laverilla vierustoveristani seuraavana. Minäkin jätin palan, yritin saada unta, mutta en saanut. Lopulta minä söin leipäpalan ja sain heti unen päästä kiinni. Minulla ei riittänyt kärsivällisyyttä, elimistö vaati omansa. Heti kun saavuimme Turkuun, meille tuotiin syötävää. Riemu oli ylimmillään. Meidät vietiin leirille, pestiin ja puettiin. Kaikille annettiin kengätkin ja vaatteet, vanhat kyllä, mutta pestyt ja ilman reikiä. Pappi alkoi veisata virsiä, meikäläiset lauloivat mukana. Minä en osannut, en tiennyt sanoja. Sitten saimme myös Amerikasta lähetyksen. Yksi paketti luovutettiin kolmelle. Jokainen käärö oli etukäteen avattu. Vartijat olivat ottaneet kahvit itselleen, loput saimme me.
Ympärillä kaikki puhuivat suomea. Itse olin venäläisestä kylästä eikä puhe oikein käynyt, mutta muut meikäläiset sanoivat:
— O, suomalainen! Omia ollaan!
Vastauksena oli väheksyvä:
— Ryssiä!
Öisin pureskelin säästämiäni amerikkalaisia näkkileipäpaloja, pyöriskelin kovalla lavitsalla ja mietin miettimistäni... Toisenlaiseksi olin ajatellut tapaamisen kotimaan kanssa. Venäläisille me olimme tšuhnoja ja suomalaisille olimmekin kuulemma ryssiä. En ollut syntymästäni asti ollut missään "oma". Sellaisiksi kutsutaan "maailmankansalaisia", mutta ei sillä voinut itseään lohduttaa. Kun yksikään ranta ei ole oma, niin tuntuu sinusta kuin olisit kelluva paska avannossa.
Heti kun karanteeniaika päättyi, meidät lähetettiin maatöihin. Meidät ajettiin jalkaisin kartanoon, jossa isäntänä oli paroni. Hänet itsensä onnistuin näkemään vain kerran: pitkä, laudanlaiha, sileäksi ajeltu mies. Hänen puvussaan ei ollut rypyn ryppyä. Katsoimme sitä: "No johan on herra!"
Taloutta johti tilanhoitaja, jolla oli paksunpaksut silmälasit nenällä ja vatsan päällä avainnippu.
Joka aamu hän määräsi kuin kolhoosissa: kuka minnekin, seulomaan tai säkkeihin pakkaamaan. Tavallista hommaa.
Meidät majoitettiin suureen kaksikerroksiseen taloon. Toisella puolella asui työnjohtaja perheineen ja toisella me.
Leipää leipoi suomalainen neitokainen. Näytin hänelle valokuvaani, millainen olin ennen sotia. Tyttö, joka oli vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ihmetteli:
— Eipä ole lainkaan näköisesi. Oikeasti olet mustanaamainen ja laiha.
Kuukauden kuluttua hän tuli luokseni ja sanoi: "Nyt alat näyttää valokuvaltasi."
Se johtui siitä, että meille annettiin nyt litra maitoa päivässä. Nyt kykenimme ei pelkästään liikuttamaan omia jalkojamme, vaan paiskimaan toden teolla töitä.
Leikkasimme niittokoneella kauraa, kuivasimme seipäillä ja veimme sitten suureen aittaan hevosella. Talvella heti lumen tultua ajoimme viljan riiheen, jossa se puitiin hetipikaa. Puimakonetta pyöritti sähkö. Rumpu oli suuri ja siinä leikkurit. Kun silppua vähän kasteli ja lisäsi rehua, niin lehmät ja hevoset söivät sitä mielellään. Kun päätimme työt, veimme avaimet tilanhoitajalle. Siellä vietettiin huoletonta elämää.
Talvella meidät lähetettiin halonhakkuuseen. Meidän tuli sahata kaksi kuutiota. Uurastimme Einon kanssa kahdestaan. Eino oli virolainen, mikä on lähes sama asia kuin inkeriläinen. Hän oli aito virolainen, isokokoinen, mutta hidas. Olimme hänen kanssaan aina viimeisiä. Yksinään oli helpompi jännesahalla, mutta kahdestaan poikkisahalla... ei sitten mitenkään.
Nyt en suostuisi menemään enää kahdestaan.
Kesällä meille tuli valtuuskunta värväämään armeijaan. Heitä oli kolme. Yksi venäläinen suomalaisen luutnantin asepuvussa hoiti kyselyt. Koitti minun vuoroni.
— Haluatko mennä taistelemaan meidän puolellamme bolševikkejä vastaan?
En vieläkään halunnut sotimaan, mutta noin suoralta kädeltä en voinut kieltäytyäkään.
— En ole elämässäni pitänyt mitään pyssyä enkä kivääriä käsissäni… En ole sotilas, armeijaa en ole käynyt. Vapauttakaa minut ensin vankeudesta, tästä onnettomuudesta. Sitten kun olen kansalainen ja minut kutsutaan, niin menen kyllä.
Kuulin, ettei näin voinut tehdä heidän perustuslakinsa mukaan. Minulle vastattiin:
— Hyvä on, mene.
Myöhemmin ilmoitettiin:
— Kuka lähtee meidän mukaamme, asettukoon tänne. Vangit tänne.
Meitä jäi vankeuteen neljä ja kuusi lähti marssimaan upseerin perään.
Leirillä olin yleistöissä. Ruoka oli kehnoa. Ainoa etu muihin paikkoihin nähden oli siinä että meille annettiin joka päivä pari savuketta. Poltit tai et, sait tupakat. Ja sehän auttoi minua. Jotkut vaihtoivat tuohon kääreeseen viimeisen leipäpalansa. Kyselin yhdeltä:
— Mitä sinä, viimeinen pieni pala ja senkin sinä haluat vaihtaa tupakkaan?
— En minä muutenkaan jää henkiin; ainakin ennen kuolemaani saan polttaa tupakan.
Kolmen päivän kuluttua hän kuoli.
Elokuussa 1944 sumuisena aamuna pantiin koko leiri riviin. Seisoskelimme siinä ja vaihdoimme jalkaa "kahleissa". Näin me kutsuimme puupohjaisia kenkiämme. Ne kopisivat joka askeleella. Kun saappaiden nahkapohja kului puhki, niin tilalle pantiin puupohjat. Jostakin niitä tuotiin säkkikaupalla ja naulattiin sitten saappaisiin.
Suomi oli solminut välirauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Meidän kohdaltamme sota oli loppunut. Muutamat ryhtyivät tanssimaan kovalla metelillä "kahleissaan".
Huomenna tänne tulee venäläisiä sotilaita.
Venäläiset tulivatkin.
Konekiväärein meidät ohjattiin junavaunuun, joka vei meidät Viipuriin. Siellä siirryimme tavarajunaan, ja lähdimme matkaan...
Vaunussa oli erillinen peltikamiina ja käymäläastia. Pari nikkaria ottivat tehtäväkseen yhdestä tupakasta jokaiselta tehdä käymäläpaikasta sivistyneen kulmauksen. Miehet lämmittivät kamiinaa. Päivisin vaunumme ajettiin jonnekin sivuraiteelle, jossa se seisoi usein koko päivän. Pyysimme vartijalta, että tämä avaisi oven ja päästäisi meidät puita hakemaan. Vartijat avasivat ovet ja päästivät muutaman miehen puun hakuun, useampia ei sallittu päästää. Keräsimme vanhoja pölkkyjä ja hakkasimme niitä kepillä. Näillä puilla sitten lämmitimme itsemme.
Öisin kuului vain tuk, tuk, tuk... pysähtymättä meitä ajettiin eteenpäin: minne, miksi? Kukaan ei sitä tiennyt. "Pietariin ollaan menossa, nyt ollaan jo lähellä... Ei. Me kierretäänkin kaupunki. Meitä viedään eteenpäin. Suoraan Moskovaan? No, ei kai... Ei. Taas ohi..."
Näin matkasimme aina Siperiaan asti.
Koko matkan aikana meitä syötettiin kaksi kertaa ruokalassa. Sverdlovskissa siellä käytiin vaunu kerrallaan, vuorotellen. Söimme sota–ajan tavalla, nopeasti.
— Ylös!
Meidän jälkeemme pöydät korjattiin heti ja sitten seuraava erä. Tämän lisäksi annettiin kuivamuonaa. Vähänlaisesti, selvähän se, mutta lähes kaikki jäivät henkiin.
Vaunussa oli pieni ikkunaluukku. Joku näytti:
— Tuolla on kaivosmies.
En ollut koskaan ennen nähnyt mikä se sellainen kaivosmies oli. Työnsin pään ikkunasta ja tihrustin: musta kuin... Hampaat valkoiset ja silmätkin. Enkä arvannut, että siellä minustakin tehtäisiin kaivosmies.
Marraskuun viidentenä 1944 me saavuimme Kemerovon alueella olevaan Leninsk–Kuznetski–nimiseen kaupunkiin. Vaunumme ajettiin suoraan Jemeljan–Jaroslavskin kaivokseen.
Maa oli ohuen lumen peitossa, mutta pakkanen tunki luihin asti. Meidät pantiin riviin ja kuului huuto:
— Askelta vasemmalle, askelta oikealle pidetään karkaamisyrityksenä. Siitä ammutaan.
"Onkohan hyppy ilmaankin pakoyritys?" ajattelin.
Tässä kaivoksessa minut määrättiin valmisteluosastolle 2, jossa kaivosmiehet valmistelivat louhintapaikkaa. Minulle annettiin uusi työpuku, nuoravirsut ja hattu. Lapionkin onnistuin saamaan, vaikka vanhan, mutta ihan oikean kaivoslapion. Vuoria hiiltä ja kiveä ladoin vaunuihin... Työssä oli yksinkertainen kaava, ota enemmän, heitä kauemmas, ja huilaa sillä aikaa kun lasti lentää. Voimia löytyi, enhän ollut tullut Suomesta täysin loppuun ajettuna.
Niin siinä sitten töitä paiskottiin. Pärjäsin hyvin.
Niin ja ruokkiakin täällä alettiin paremmin. Jokainen sai 50 grammaa amerikkalaista silavaa. Pihalla oli kioski, josta sai kortilla vielä viisikymmentä grammaa. Söin nämä viisikymmentä grammaa ilman leipää, ilman mitään… Liian suolan vain kaivoin kynnellä tai hakkasin lautaan. Miksikähän sen jälkeen ei janottanut. Kaksi palaa: yhden niistä söin heti, toisen säilytin leirille asti.
Toukokuun kahdeksantena luokseni kipaisi reipas kaveri, meikäläisiä.
— Sinua kutsutaan johtajan luo.
Tulin, majuri ilmoitti:
— Sinä et enää tarvitse saattajaa. Tuossa on osoitteita asunnoista, jollei sinulla ole tuttuja. Jos haluat asuntolaan, sinun on ensin käytävä pääkonttorissa ja tehtävä heille töitä. Löydäthän sinä konttoriin?
— Johan olis, jos en löytäisi näin pienessä kaupungissa.
Tulin asuntolaan. Komendantti näytti minulle nukkumapaikkani. Tyhjä huone, tyhjä yöpöytä ja sänkykin petattu. Istuin sängyn päälle. Pitkään aikaan en tajunnut mitään: "Olenko minä tosiaan vapaa!" Nousin ja menin leiriin hakemaan kamojani ja jäin sinne yöksi.
Aamulla tulivat yövuoroltaan kaverini ja alkoivat huutaa halaillen ja pussaillen:
— Veljet! Rauha! Voitto! Saksa on luovuttanut!!!
Jostain ihmeestä siihen ilmestyi lippuja.
Maleksin pihalla. En tuntenut iloa enkä surua. Mitä hyötyä voitosta minulle on. Minulla ei ole vihollisia eikä ystäviä. Kaikki riemuitsevat, mutta minulla vain oli niin tyhjä olo, tunne henkisestä yksinäisyydestä. Ei ollut juhlamieltä.
Söin leirillä aamupalan ja otin omat tavarani. Eipä minulla juuri muita kamoja ollut kuin pakki ja lusikka. Menin konttoriin. Sain palkkaennakkoa.
Ja silloin sain ajatuksen: Täältä, Siperiasta on lähdettävä. Miten siellä äiti ja siskotkin jakselevat? Ja täällä ei ole edes metsää lähistöllä. Ja minä kaipasin metsää. Syksyllä eräs tuttava, eräs aiemmin vapautuneista, lähetti minulle työkutsun. Oikean, ihan leimalla ja allekirjoituksella varustetun: "metsä- ja paperiteollisuuden palvelukseen pysyvällä asumisoikeudella".
Kerroin päällikölleni:
— Sain työkutsun Karjalasta.
Hän luki paperin ja sanoi:
— Mikä ihmeen metsä– ja paperiteollisuus. Eihän se ole mitään... Meillä sentään on kivihiiltä, ja se on teidän paperianne tärkeämpää. Mutta mene vain. Sinähän olet vapaa.
Asunnostani oli asemalle kivenheiton matka, mutta kävelin neljä kilometriä seuraavalle asemalle. Pelkäsin, että he muuttaisivat mieltään. Tavarani, pakki ja lusikka, oli repussa. Huopatossut panin jalkaani.
Yöllä junassa näin unta:
Musta kiviholvi. Kosteat seinät. Valoa ei missään. Ja minä lensin aivan kuin lepakko, lensin äänettömästi pimeitä käytäviä, sokkeloita. Lensin nopeasti, taitavasti. Ja samalla tiesin hyvin, että jossakin oli valoa ja siinä valossa liitää lintuja suurilla siivillään. Ne elävät parittain rakkaudessa ja yhteisymmärryksessä. Joka vuosi ne liittyvät parviin ja palaavat pakollisen eron jälkeen takaisin kotimaahansa. Siellä ne rakentavat pesiä ja hankkivat poikasia. Hädän tullen ne syöksyvät pelastamaan pesuettaan taistellen loppuun asti.
Minulla ei ole käsitystä omasta kotimaastani, mutta tiedän, että siellä on hyvä ja lämmin olla. En ollut koskaan ennen nähnyt noita lintuja, mutta uskon niiden olevan olemassa.
Lennän mustan maanalaisen luolan joka nurkkaan ja etsin isänmaatani. Mutta en sitä löydä.
Kaikkialla on vierasta, pimeää, kylmää, kosteaa, tyhjää...
Heräsin levottomuuden tunteeseen.
Matkasin kohti kotikylää, mutta minulla ei ollut tunnetta, että olin menossa kotiin. Halusin nähdä äitini ja sisareni. Silti minusta tuntui, että missä tahansa heidät tapaisinkaan, vaikka nyt täällä junassa, niin enää ei olisi mitään tarvetta matkustaa mihinkään. Voisimme jäädä pois missä tahansa, niin siellä olisi koti.
Ei yksikään maa eikä seutu tullut minulle kotoisaksi. Yhtäkään maapalaa en oppinut rakastamaan niin paljon, että voisin uhrata sen puolesta elämäni. Enkä missään elämäntilanteessa vihannut ketään niin paljon, että olisin ottanut häneltä hengen. En ollut oppinut rakastamaan enkä vihaamaan. Ja varmaan juuri sen takia minusta ei tullut kenenkään omaa.
Leningradista pääsin perille samaan suuntaan ajavien autojen lavoilla. Viimeiset kilometrit kävelin jalkaisin. Syksyisessä kuravellissä.
Gorelovon kylä. Sen laidalla tapasin keskenkasvuisia poikia. Tervehdin.
— Pojat, sanokaahan, onko Maria Polukainen elossa?
— Sekö vierasuskoinen?
— Nii–in...
— Ja niillä oli vielä kolme tytärtä… Ne kuolivat kaikki nälkään.
Vielä aivan pieni tyttö, joka nosteli viluissaan paljaita jalkojaan märällä maalla, kysyi ruskeat nappisilmät levällään ja toivoa äänessään:
— Setä, oletteko te sotilas?..
Loin katseeni maahan keksimättä mitä vastaisin. Epätoivoisena kuin kuolemaantuomittu käännyin ja lähdin laahustamaan takaisin pois tuosta vieraasta kylästä.
Sieluni oli ehtynyt, näivettynyt kuoliaaksi…
Järven ruohottunut ranta…
Jalat eivät enää kantaneet minua. Minne? Mitä varten? Lapsesta asti pidin kiinni elämästä, välttelin, piilottelin, kumartelin, koska yläpuolellani roikkui jatkuvasti kuolema. Koskaan ei ollut mahdollisuutta epäröidä ja hidastaa vauhtia. Ja nyt tuntui, että olin päässyt irti, luikahtanut vapaaksi eikä mikään uhannut minua enää. Kahleet, kalterit, muurit ja tyrmä — kaikki oli poissa. Kaikki! Kukaan ei enää tarvinnut minua.
Mahdollisuus kyllä oli olemassa, mutten halunnut ylvääksi linnuksi.
Lepakon lento päättyi mustaan loputtomaan tyhjyyteen.
***
Marraskuussa vesi oli jääkylmää eikä kukaan enää käynyt uimassa. Pojat löysivät sattumalta hänen ruumiinsa. Lammen siltaan oli kiinnitetty nuora. Koko porukalla tartuttiin nuoraan ja vedettiin ylös. Hänen selässään oli kivillä tiukkaan täytetty reppu. Siellä pohjalla mustien liukkaiden kivimurikoiden välissä lepäsivät vääntynyt pakki ja alumiinilusikka.
Leningradin alue, Gorelovon kylä, 2007
Suomentanut Kristiina Lehmus
|
