Рассказы и повести

Рассказы и повести (в переводе)

Список публикаций

Рекомендации

Школьные сочинения

Отзывы и рецензии

Купить книгу

Omistan Isä Veikko Purmonen

 

Aleksandr Kostjunin
Pikku lapanen

 

"Mutta aamun koittaessa kaikki ylipapit ja kansan vanhimmat pitivät neuvoa Jeesusta vastaan, tappaaksensa hänet. Ja he sitoivat hänet ja veivät pois ja antoivat hänet maaherran, Pilatuksen käsiin.
Kun Juudas, hänen kavaltajansa, näki että
hänet oli tuomittu,silloin hän katui ja toi takaisin ne kolmekymmentä hopearahaa ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: ’Minä synnin tein, kun kavalsin viattoman veren.’ Mutta he sanoivat: ’Mitä se meihin koskee? Katso itse eteesi.’ Ja hän viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi.’"
Evankeliumi Matteuksen mukaan

En voi sanoa, että muistelisin kovin usein kouluani. Tosin joskus ajan pölykerroksen takaa se saattaa vain puikahtaa esiin kaukaisena satumaisena näkynä tai jonkinlaisena toiseen elämään kuuluvana tapahtumana.
Enhän minä ollut mikään esimerkillinen oppilas — hyvillä arvosanoilla oli tapana vieroksua minua.
Vasta nyt ymmärrän: olisi voinut käydä hullumminkin. Viiden vuoden ikäisenä, kahta vuotta ennen kouluun lähtemistäni, en taitanut vielä venäjää. Ensimmäinen kieleni, oikeamminkin äidinkieleni oli karjala. Ainoastaan sitä me puhuimme kotona ja ulkona.
Kymmenluokkainen koulu oli se ensimmäinen korkea kynnys, jonka takana odotin näkeväni uuden, monivärisen ja ylevän elämän. Koulunkellon heleä kilinä, ikioma koululaukku, vihkot, ensimmäiset kirjat, kertomukset tuntemattomasta maailmasta, poikien huvitukset koulun jälkeen — tämä kaikki, kuin ladon äkkiä auennut uksi, maanitteli minua lakeuksille. Eiväthän arvosanat tulleet silloin edes mieleeni!
Kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt.
Jokapäiväiset huolet, harvemmin ilonhetket, erottavat minut puolikuultavina kerrostumina lapsuudestani. Vuodet kasaantuvat jotenkin huomaamatta, kuin puun vuosirenkaat, kerros kerrokseltaan. Jokaisen uuden kerroksen jälkeen mikään ei tunnu muuttuvan, mutta silti on yhä vaikeampi tavoittaa katseellaan eletyn ydin. Vain selittämättömän kasvaimen tavoin: eriskummallisena kääpänä — myrkyllisenä sienenä tai lääkitsevänä pakurina — puikahtavat kohokuvina muistini silinneeseen pintaan menneen ajan kasvot, tapahtumat, symbolit…

En osaa selittää mistä se johtuu, mutta koko kouluvuosieni selkein mielikuva on pieneen lapaseen liittyvä tapaus.

Olimme ekaluokkalaisia.
Ensimmäinen opettajamme Anna Georgijevna Grišina oli tutustuttamassa meitä käsityö– ja askarteluluokkaan. Täällä tytöille opetettiin kotiaskareita: puuron keittämistä, ompelemista ja kutomista. Eikä sitä pidetty minään turhana ajan haaskaamisena. Sopivien pukimien hankkiminen oli pulmallista. Niitä ommeltiin vanhemmilta jääneistä vaatteista. Silloin elettiin kädestä suuhun. Oli puutetta. Käsistään taitavia ihmisiä arvostettiin.
Olimme kuin höyhenensä pörhistänyt varpusparvi, kainostellen ja kömpelösti tepastellen me otimme paikkamme pulpeteissa. Istuimme hiiskahtamatta ja silmät sirrillään.
Ensin käsityön opettaja kertoi meille venäjäksi kaiken mahdollisen ja selvitti yksityiskohtia tarpeen vaatiessa karjalaksi. Sen jälkeen hän pani kiertämään pulpettiriviä pitkin albumeja, joihin oli koottu lasten töiden parhaimpia näytteitä.
Niissä oli ommeltuja ja kudottuja pikku sukkia, lapasia, pipoja, kaulaliinoja, mekkoja ja housuja. Koko näytekokoelma oli nukkemaista kokoa, jopa vastasyntyneelle vauvalle sopimatonta. Olin monesti nähnyt äitini istumassa talvi–iltoina ompelukoneen ääressä ja ompelemassa meille uusia vaatteita, mutta se oli vallan muuta…
Me kurkistelimme kärsimättöminä toistemme päiden yli, katselimme tätä ihmettä ja kadehdimme luokkatovereitamme niin kauan kuin albumi oli naapuripulpetilla. Mutta kun saimme sen käsiimme, niin tutkimme näitä esineitä tyytyväisinä ja mahdollisimman kauan.
Koulunkello kilahti vavahduttavasti. Äkkiarvaamatta.
Oppitunti oli päättynyt.
Albumeja vilkuillen poistuimme luokasta täysin järkyttyneinä.
Välitunti päättyi ja alkoi seuraava oppitunti. Otimme esiin oppikirjamme. Mutta jalkamme eivät tahtoneet rauhoittua. Ne pomppivat yhä. Päämme liikehtivät samoin. Haimme mukavimpia istuma–asentoja. Äänemme vaimeni loittonevana kaikuna kuiskeeksi. Anna Georgijevna nousi opettajanpöytänsä takaa verkalleen, meni taululle ja otti liitupalan. Hän yritti kirjoittaa. Liitu mureni. Valkoista haurasta liitua sinkosi pölynä hänen kädestään.
Luokan ovi paukahti äkkiä selälleen. Käsityön opettaja aivan syöksyi sisään. Naisen kampaus oli valahtanut sivulle. Punaisia läikkiä karehti hänen kasvoillaan.
— Lapset, pikku lapanen on hävinnyt. Ja antamatta aikaa sulattaa kuulemamme hän sanoa pamautti: — Joku teistä on vienyt sen.
Selventääkseen sanomansa nainen vetäisi äkkiä selkänsä takaa näytealbumin ja nosti sen avattuna päänsä ylle. Sivu oli tyhjä. Sillä kohtaa, jossa oli ollut pieni pehmoinen neule — sen minä muistin hyvin — törrötti nyt vain lyhyt pätkä mustaa rihmaa.
Koitti painostava hiljaisuus. Anna Georgijevna silmäili meitä jokaista läpitunkevan arvioivalla katseellaan ja rupesi kuulustelemaan vuoronperään:
— Kondrojeva?
— Gusev?
— Retukina?
— Jakovlev?
Koitti minunkin vuoroni… sitten takanani istuvien.
Lapset nousivat arastellen pulpeteistaan ja änkyttivät alla päin yhtä ja samaa: "Minä en ottanut, Anna Georgijevna."
— Hyvä on, opettajamme sähähti jesuiittamaisesti. — Löydämme sen joka tapauksessa. Tulkaapa luokseni yksi kerrallaan. Kondrojeva! Anna laukkusi tänne, laukkusi tänne…
Sveta Kondrojeva palasi pulpetilleen ja nosti laukkunsa lattialta. Laukun olkahihnat takertelivat pulpettien kulmiin, kun tyttö lähestyi herpaantuneena opettajaa pysähtynyt katse silmissään.
— Liikupas vikkelämmin! Pahan tekoon näkyy rohkeutta teillä riittävän. On osattava vastatakin siitä.
Anna Georgijevna otti Svetan kädestä laukun, käänsi sen äkkiä kumoon, kohotti ja puisteli kursailematta sen sisällön ulos. Opettajanpöydälle karisivat vihkot ja oppikirjat. Kumeasti kolahtelivat lattialle kierivät kynät.
Mutta Anna Georgijevnan kuivahkot muusikon sormet ravistelivat edelleenkin laukkua.
Siitä tipahti nukke. Se putosi nokittain oppikirjakasan päälle ja jähmettyi kömpelöön asentoon.
— Jestas! Onpa neropatti! Ljoša Silin hörähti. — On kiikuttanut vauvansakin kouluun.
Kondrojeva itki hiljaa pää kumarassa.
Käsityön opettajatar penkoi inhoten vaatimatonta esinekasaa. Hän ei löytänyt etsimäänsä.
— Riisu vaatteesi! Anna Georgijevna komensi.
Alistuneena Sveta rupesi vetämään yltään paikattua puseroaan. Kyyneleet valuivat isoina karpaloina tytön turvonneista silmistä. Nyyhkyttäen hän tuuppi syrjään kasvoilleen valahtaneita lettejä. Laskeuduttuaan kyykkysilleen tyttö avasi kengännauhansa ja oikaisten itsensä veti vuoron perään kengät jalastaan. Beesinvärisissä trikoosukkahousuissa oli reikä. Siitä Svetan ruusunpunainen varvas tunki tottelemattomasti esiin ja asetti itsensä ikään kuin koko maailman nähtäville. Kohta hamekin oli riisuttu. Sitten sukkahousut. Myös valkoinen henkseleistään venynyt aluspaita.
Sveta seisoi paljasjalkaisena jalkineiden kuluttamalla koulun lattialla koko luokan edessä, ja voimattomana hillitä käsiänsä näpläsi niillä flanellisia pikkuhousujaan.
Palttinanauhassa riippuva alumiininen rintaristi heilahteli kuin heiluri tytön lapsenkaulassa.
— Mikäs tuo tuossa on? opettaja kimpaantui tökkien sormellaan ristiä. — Et saa pitää sitä koulussa… Pukeudu. Seuraava!
Kondrojeva korjasi karisseet kynänsä, sulloi kiireesti oppikirjansa laukkuun, painoi nyytiksi kasaamansa vaatteet rintaansa vasten ja meni paljain jaloin pulpetilleen.
Lapset riisuutuivat pikkuhoususilleen vuoron perään. Kukaan ei itkenyt enää. Kaikki olivat ahdistuneen vaiteliaita. Oppilaiden ruumiintarkastusta toimittavat naisopettajatkaan eivät juuri puhuneet, mitä nyt komentelivat harvakseen.

Kohta oli minun vuoroni. Edessäni seisoi kaksi oppilasta.
Nyt syynättiin Jura Gurovia. Meidän talomme olivat vierekkäin. Jura oli isosta perheestä, hänen lisäkseen oli vielä kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Sisaret olivat nuorempia. Hänen isänsä ryyppäsi jatkuvasti, ja Jura piileskeli häntä usein naapurissa, meidän luonamme.
Pojan koululaukussa ei ollut kanniketta, ja hän kantoi sen opettajan pöydälle kainalossaan.
Muutama epäsiisti vihko ja yksi oppikirja — siinä oli kaikki laukun sisältö opettajan pöydällä. Jura rupesi riisuutumaan. Heitti yltään villapaidan, veti jalastaan nauhoja avaamatta linttaan astutut kengät, sitten puolisukat. Äkkiä hän pysähtyi ja rupesi itkeä vollottamaan ääneen.
Anna Georgijevna kiskoi aluspaitaa hänen yltään, ja samassa pieni sininen lapanen tipahti lattialle.
— Miten se on joutunut sinulle? Miten?!! Anna Georgijevna tiukkasi vihaisesti, kumartui ja tökki lapasella häntä kasvoihin. — Miten?! Vastaapas!..
— Minä en tiije! Minä en tiije! Minä en tiije… Jura hoki hätääntyneenä karjalaksi.
— Vai etkö muka tiedä!! Et muka tiedä! Mutta minäpä tiedän! Sinä varastit sen! Olet varas!
Juran huulet värähtelivät. Hän yritti olla katsomatta meihin. Luokka oli vaiti. Se oli kammottava näky.
Miten minä olisin jaksanut elää tämän kaiken jälkeen? En tiedä…
Kävimme yhdessä koulua kahdeksannelle luokalle asti. Koulussa Jura ei enää milloinkaan näpistellyt mitään, mutta sillä ei ollut merkitystä. Koko kylä oli kuin polttoraudalla polttanut häneen ja koko hänen perheeseensä leiman "varas". Suoraan sanoen nuo kahdeksan kouluvuotta olivat Juralle suoranaista rääkkiä.
Hänestä tuli hylkiö.
Yksikään hänen vanhemmista veljistään ei poikennut luokkaamme eikä puolustanut häntä. Eikä hän voinut kenellekään panna hanttiin. Hän oli aina yksin. Juraa ei lyöty. Häntä nöyryytettiin henkisesti. Pidettiin urotekona, jos sylkäistiin Juran hedelmäsoppamukiin, kaadettiin koululaukun sisältö syksyisen jäätävään lätäkköön ja heitettiin hänen lakkinsa aidan yli pihamaalle. Kaikki nauroivat tempulle ja ilkkuivat. Minäkään en jäänyt muista jälkeen. Jokaiselle ihmiselle syntymästä asti ominainen biologinen tarve sortaa heikompaansa sai yliotteen.
Ihminen on petoa kamalampi silloin kun hän heittäytyy pedoksi.

***

Kohtalokkaasta 1990–luvusta tuli raskas koettelemus koko Venäjälle. Kokonaisten kaupunkien elämä tyrehtyi, kun tehtaat pysähtyivät ja valtiontiloja joutui häviölle.
Kuin rotat tynnyrissä ihmiset raivostuivat ja kiskoivat itselleen toisten omaa. Hätä hukutettiin ala–arvoiseen viinaan.
Varkaudet vyöryivät hyökyaaltona karjalaisiin taajamiin ja kyliin. Ihmisilta vietiin viimeinenkin: öisin kaivettiin naapureiden tonteilta perunoita, kähvellettiin ruokatarvikkeita kellareista. Hapankaali–, hillo– ja kasvissäilykepurkit vietiin viimeistä myöten.
Monet perheet jäivät puille paljaille. Miliisi oli toimeton, ja ihmiset lähestyivät sitä rajaa, jonka takana alkoi toimia korpilaki.

Kerran kyläläisten kärsivällisyys loppui. He päättivät rangaista varkaita turvautumalla omakädenoikeuteen.

Paremmatkin päivät nähnyt valtiontilan linjuri jyrräsi juuttuen pehmeään lumeen. Ensin se liikkui kyläntiellä rosvojen pesältä toiselle ja ajoi sitten kylän taakse. Seitsemän jäntevää miestä huojui kuoppaisen tien tahtiin. He pysyivät vaiti. Tasaisen hengityksen levittämä huuru kiemurteli pitkin matkustamoa. Kiiltäville laikoille kuluneella metallilattialla istuivat paikalliset varkaat ja hankasivat takamuksiaan kylmään jääkerrokseen. Heitä oli viisi: Ljova Silin, Kared, Zyka, Pjotr Koltšin ja Jura Gurov. Miehet olivat kahdeksan viime vuoden aikana kähveltäneet kyläläisiltä viimeisetkin elintarvikkeet.
Miliisi oli ainoa, joka ei sitä tiennyt.
Käsiä heiltä ei sidotti, sillä minnepä he olisivat karanneet. Heidät oli napattu helposti, antamatta tajuta tapahtunutta. Ja hetkikin oli valittu sopiva — puolilta päivin. Yöllisten puuhien jälkeen heillä oli ollut sikein unihetki.
Linjuri ajaa jurnutti pitkin metsään häipyvää paikallistietä.
Mitään puheensorinaa ei kuulunut. Ei löytynyt puheenaihetta. Jokainen oli mietteissään. Muutenkin oli kaikki selvää. Kukaan ei pyrkinyt syyttäjäksi eikä puolustajaksi.
Viidennellä kilometrillä pysähdyttiin. Tässä kohtaa tie myötäili metsäjärven, Kodajärven rantaa. Auton moottori sammutettiin. Vieraat tuupattiin autosta kinokseen. Annettiin kaksi tuuraa ja käskettiin hakkaamaan vuorotellen avantoa.
Sillä aikaa sää kirkastui. Aurinko puikahti esiin. Minusta tuntui, että se seurasi leppoisana touhujamme. Illansuussa pakkanen alkoi kiristyä. Kukaan ei aikonut hukuttaa varkaita, vaan läksyttää heidät kunnolla. On tilanteita, joissa hienotunteisuus ei ole paikallaan… ja on raakuuttakin pahempaa.

Valtiontilan autovarikossa me ryyppäsimme kaksi pullollista vodkaa suoraan pullonsuusta. Seisaaltamme. Haukattavanamme oli vain yksi kuiva ruisleipäpala. Otimme ryypyt voitollemme.
Samana iltana matkustin kaupunkiin, ja aamulla minulle soitettiin kylästä ja kerrottiin: Jura Gurov on hirttänyt itsensä puuliiteriin…

Ellei olisi ollut tätä puhelinsoittoa, tuskinpa olisin muistanut sinistä lapasta.
Näin silmissäni itkevän Juran, pienen ja avuttoman. Hän seisoi paljasjalkaisena kylmällä lattialla ja hänen huulensa vapisivat…
Hänen valittava huutonsa "Minä en tiije! Minä en tiije! Minä en tiije…" kaikui korvissani.
Sydäntäni vihlaisi. Mieleeni muistui Raamatun kertomus siitä, että Jeesus oli alusta alkaen tiennyt kavaltajansa. Juuri silloin, kun Opettaja oli ojentamassa leipäpalaa Juudakselle, juuri silloin perkele pesiytyi Juudakseen. Miliisien ammattislangissa tämä tunnetaan "vääristelynä".

Jura, Jura… sinun kohtalosi on minulle kuin moite… Tunnen syyllisyyttä.
Jokin on suistunut sisimmässäni raiteiltaan. On ruvennut kolottamaan.
Mutta jostain syystä en halua tukahduttaa tätä kipua…

***

"…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä,
joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä
vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse."
Evankeliumi Luukkaan mukaan

Veskelyksen kylässä 2006

Suomentanut Johannes Hidman