Утка с яблоками
Omenilla täytetty sorsapaisti
Kronikkanovelli
Omistan mummolleni Aleksandra Mihailovna Jakovlevalle
Saatteeksi
Neuvostovaltion värikkäässä historiassa on hämmästystä herättäviä tosi-asioita.
Maan johto osoitti nykypäivän kannalta perustelematonta julmuutta kan-salaisiaan kohtaan muutaman vuosikymmenen ajan. Silti kukaan ei noussut silloin kapinaan. Päinvastoin virkavallan teot hyväksyttiin yksissä mielin.
Voidaan sanoa enemmän: nuoret tytöt ja pojat liittyivät mielellään vallas-sa olevaan kommunistiseen puolueeseen, joka vähän sitä ennen oli vainon-nut heidän vanhempiaan, ja heistä tuli aktivisteja. Puolueeseen liittyminen oli jokaiselle tietoinen ja vastuullinen askel.
Jäsenhakemuksen hylkääminen aiheutti parantumattoman sielunvamman ehdokkaalle. Puolueesta erottaminen vei elämältä tarkoituksen.
Kansa vastasi jokaiseen uuteen väkivalta-aaltoon työinnon puuskalla ja tuli kaikesta huolimatta yhä vain onnellisemmaksi.
Miksi masokismi nostettiin valtion politiikan asemaan? Miten tämä oli mahdollista?
Näiden kysymysten herättämät ajatukseni ja äitini Olga Andrejevna Kos-tjuninan (Jakovlevan) muistelmat ovat tämän kertomuksen perustana.
Ölen kiitollinen Karjalan kirjailijaliiton puheenjohtajalle Armas Mišinille, joka on auttanut minua tämän teoksen toimittamisessa.
*
Höyhennä sorsa huolellisesti,
korvenna se ja poista sen sisälmykset.
Hiero suolaa pintaan ja sisälle
ja täytä lintu pilkotuilla hapahkoilla omenilla
(mieluummin antonovkaomenilla).
Pane sorsa leivinpellille ja paista
valellen välillä lihasta erittyvällä paistoliemellä...
Venäläinen ruoan valmistusohje
Maaliskuun seitsemästoista päivä 1991. Kansanäänestys.
"Onko Teidän mielestänne Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton säilyttäminen tarpeellista..."
Kysymys esitettiin vähän myöhässä. Kansat käyttivät hyväkseen vartijoiden hämmennystäja hajaantuivat nopeasti eri suuntiin. Ne arvelivat, että paikka, jossa ollaan vastoin omaa tahtoa, on vankila.
Monien elämä on pian ohi, mutta ei öle vieläkään saatu vastausta kysymykseen: Miten on suhtauduttava tähän kaikkeen?
***
Kun pimeässä maatessani suljen silmäni, jostain kaukaa tulee mieleen lapsuuteni ajan tapahtumia. Se aika oli omalla tavallaan unohtumaton...
Ölen syntynyt karjalaisessa Kukkajärven korpikylässä.
Minulla oli vanhempi veli ja sisar.
Perheen esikoinen Petja kuoli kahden vuoden ikäisenä. Myös Klavan elämä oli lyhyt.
On vaikea sanoa, ketä meistä kolmesta onnisti enemmän. Jumala säästi veljen ja sisaren kärsimyksiltä.
Vuosi 1933...
Muistan hämärästi isän pidätyksen.
Vollotusta, huutoja, voihkinaa ja kyyneleitä.
Isä kantoi minua sylissään metsätietä pitkin.
Olin kolmivuotias. En vielä tajunnut, mitä tapahtui, mutta isäni levottomuus tarttui minuunkin.
Mieleeni on painunut vielä yksi tapahtuma: meitä kuljetettiin pakkotyöleirille täpötäydessä vaunussa makuulavereilla. En tuntenut iloa enkä surua. Muistan vain, että söimme maukasta rasvaista silliä koko matkan. Sen jälkeen kärsimme janoa. Härkävaunu seisoi pitkään pistoraiteella, olin jopa kadota eräällä rautatieasemalla.
Isä passitettiin keskitysleirille napaseudulle, mutta äitini ja minun karkotuspaikaksi tuli Siperia.
Saavuimme perille.
En välittänyt silloin painaa mieleeni rautatieaseman nimeä. Lähdimme suoraan taigaan. Meidät majoitettiin parakkiin, jossa omat ja vieraat nukkuivat vieri vieressä. Äiti käskettiin puunkaatoon kaukaiselle metsätyömaalle.
Jäin yksin keskelle vieraita sairaita ja vanhoja ihmisiä.
Eräs keuhkotautinen poika opetti minulle venäjää. Hän oli parakissa aina — hänen päivänsä olivat luetut. Nuorukainen ei kuitenkaan ollut masentunut: hän soitti hanuria ja lauloi venäläisiä tsastuskoja. Hän opetti mielellään erään ruman tsastuskan minullekin. Minä, karjalainen tyttö, en ymmärtänyt sanojen merkitystä, mutta vieraan kielen sointuisuus lumosi minut.
Tanssin paljain jaloin yöpaitasillani ja lauloin innokkaasti hanurin säestyksellä. Halusin olla kaikkien mieliksi.
Ensin ääntämykseni oli aika huono, mutta kun tapasin äidin kahden kuukauden kuluttua, osasin aika taitavasti esittää hänelle "ohjelmanumeroni". Äiti pahastui: "Mitä opetattekaan lapselle?!" Hän sanoi minulle: "Olga, tämä laulu on paha, älä enää koskaan laula sitä."
Sairas poika ei ollut paha eikä hän kiusannut minua. Parakin asukkaat eivät lainkaan välittäneet minusta: heillä oli omiakin ongelmiaan yllin kyllin.
En muista, kuka pani minut iltaisin nukkumaan.
Menin varmaankin itse makuulaverille. Peitteen alla oli lämmintä kuin untuvapesässä. Makasin ja kuuntelin ulkona ulvovaa pyryä. Tuntui, kuin se koputtaisi ikkunaan, muttei se pelottanut minua. Kääriydyttyäni keräksi nukahdin ilman kehtolauluakin.
Joskus äiti otti minut mukaansa metsään, korpikämppään. Aikuisten lähdettyä työhön jäin sinne yksin...
Illalla oli pimeä. Tulen kielekkeet hulmahtelivat uunista ja niiden varjot ryntäilivät rauhattomina seinillä. Kuului tuulen vihaista ulvontaa. Jokin natisi porstuassa. Voi kuinka pelotti!
Tunkeuduin makuulaverin yläpuolella riippuvan äidin lammasnahkaturkin sisään. En uskaltanut hengähtääkään.
Äiti rakas, tule pian!
Muutimme myöhemmin Berenzasin kylään, jossa meidät majoitettiin omakotitaloon. Sen entisten isäntien kohtalo oli hämärän peitossa.
Altain reuna-alueita kutsutaan myös Vuoristo-Šoriaksi.
Sen lähellä oli synkkä taiga ja vuoret! Šorialaiset — metsästäjät ja kalastajat — olivat paikan kanta-asukkaita. He kävivät meillä tarjoamassa kalaa, mutta emme ostaneet sitä rahanpuutteen takia.
Jokaisen vanhempiensa huolenpitoa vaille jääneen lapsen muistiin jää hänen opettajiensa valoisa olemus.
Berenzasin koulun vararehtori Ivan Sidorov opetti meille venäjää. Juuri häneltä saimme tietää mitä sanat kansanperinne ja runous tarkoittavat.
Opiskelu oli vaikeaa, mutta silti hyvin mielenkiintoista. Opettaja osasi lausua mnoja ulkomuistista. Se herätti uteliaisuuttamme ja sai meidät itsemme etsimään ja lukemaan kirjoja. Jos tarvittavaa kirjaa ei löytynyt koulun kirjastosta, pyysimme sitä opettajalta, joka antoi meille omansa.
Suhtauduin Ivan Sidoroviin oikein hyvin. Minulla oli oma syyni siihen. Ivan asui naapurissa, opettajaintalossa. Joskus hän kutsui minua luokseen vieraisille ja tarjosi minulle karamelleja. Selailin aikakauslehtiä ja katselin kuvia. Poistuessani sain häneltä lahjaksi erikoisia laatikkoja ja pulloja.
Joskus jäin hänen huoneeseensa yksin. Luettuani kirjaa siivosin poika-mieshuoneen, jossa ei ollut muuta kuin kirjoja. Ivan kehui aina työtäni: "Kiitoksia sinulle, minun pieni emäntäni."
Mienen kertomukset opettajan työstä herättivät minussa halun tulla isona opettajaksi. Halusin ehdottomasti tulla vararehtorimme Ivan Sidorovin kaltaiseksi filologiksi. Hän sanoi opettajan ammattia ihmistuntemukseksi.
Lempiopettajamme lähtiessä sotaan koko luokkamme oli saattamassa häntä kylästä kahdentoista kilometrin päässä sijaitsevalle pysäkille. Hän lähti eikä palannut enää koskaan.
Tulen aina muistamaan myös koulun vahtimestarin — satumaisen parrakkaan ukon.
Koulumme sijaitsi kylän laidalla. Talvella käsiäni paleli koulumatkalla nelikymmenasteisessa pakkasessa. Koulussa hän otti käteni omien suurien kämmeniensä väliin ja sai ne lämpenemään. Sitten hän avasi uuninluukun ja kutsui minut sen viereen.
Koulu oli vielä autio ja hiljainen. Istuimme rinnakkain ja katselimme tulta. Kasvomme tulivat punaisiksi mukavasta kuumuudesta. Keskuste-limme tasavertaisina elämästä, vanhuudesta ja nuoruudesta, hyvästä ja pahasta. Enemmän kuitenkin hyvästä. Juttelimme siinä kunnes muut tulivat kouluun.
Kotona ei ollut kelloa, eikä radiokaan vielä toiminut. Lähdin kouluun varhain aamulla ja tulin aina ensimmäisenä. Syynä siihen oli ehkä vahtimestarin hyväntahtoisuus. Kaipasin huolehtivaa kohtelua ja luotettavaa avointa ihmistä. Halusin tuntea olevani turvassa edes hetken aikaa. Muilla lapsilla oli isänsä turvanaan.
Seitsemänneltä luokalta alkaen sotilaskouluttaja opetti pojille ja tytöille sotataitoa. Opimme kaivautumaan maahan sekä purkamaan ja kokoamaan rynnäkkökiväärin side silmillä. Jakauduimme viisihenkisiin ryhmiin ja kilpai-limme keskenämme. Joskus opettaja napautti kenttälapiolla poterosta törröttävää takapuolta ja sanoi surullisesti: "Sinä viivytät ryhmääsi!" Muistaakseni koulussa ei opetettu tytöille ompelua eikä ruoanlaittoa.
Valtiomme eitarvinnut "miehiä" eikä "naisia". Se tarvitsirohkeita sukupuolettomia sotureita, joilla ei öle yksilöllisiä ominaisuuksia. Kaikki muu oli maailmanvallankumouksen voittoa tuonnemmaksi lykkäävää porvarillista tunteilua.
Luokkatovereistani muistan vain Valja Laskinan. Siirryimme hänen kanssaan muutaman kilometrin päässä Osinnikin kaupungissa sijaitsevaan keskiasteen kouluun.
Muistan hyvin myös valtuutettuna toimineen Valjan isän — kovasydämisen miehen. Aamuisin viedessään tytärtään kouluun hän ajoi ohitseni reellä hoputtaen hevostaan. Jouduin hyppäämään syrjään painava reppu selässä-ni — hän olisi voinut kaataa minut maahan.
Myöhemmin jäätyäni yksin varhaisaamun taigaan itkin kyllikseni.
Tuntui, että tulen aina kantamaan "kansanvihollisen tyttären" häpeäleimaa. Se oli kuin maalitaulu vangin toppatakissa.
Äiti kävi lapsena vain seurakuntakoulun neljä luokkaa, mutta hän pääsi koulusta kunniakirjalla palkittuna. Hän oli kylässämme sivistyneimpiä ihmisiä. Talomme oli kuin maksuton oikeusaputoimisto, jossa karkotettu väki kävi kysymässä neuvoa. Eräs nainen pyysi löytämään lapsensa, jotka olivat lähteneet Suomeen tapaamaan isäänsä (sota yllätti heidät matkalla). Toinen pyysi kirjoittamaan hakemuksen, jossa hän anoi lupaa lahteä kotimaahan Karjalaan upseeri-poikansa kuoleman vuoksi. Kolmannen oli kirjoitettava virallinen kirje kyläneuvostoon.
Karkotettujen karjalaisten naisten joukossa ei ollut yhtäkään luku- ja kirjoitustaitoista. lljina, Gjubijeva, Terentjeva, Tšusova, Vasiljeva, Retukina — nämä naiset olivat "vakoilijoita" nun kuin minä ja äiti.
Olimme hyvin sopuisaa joukkoa. Yhteinen hätä yhdisti meitä.
Nun elimme laulaen ylpeästi maamme mukana ylevää hymniä: "...maa, jossa ihminen hengittää vapaasti".
Lapsina kävimme koulua ja lisäksi teimme työtä aikuisten rinnalla.
Kolmannelta luokalta alkaen työskentelimme pelloilla koko kesän: olimme sitomassa ja lastaamassa lyhteitä. Puimme, tuulsimme ja kuivasimme viljaa puimatantereella. Panimme heinää rukoihin. Pojat kuljettivat ratsain rukoja purilailla.
Meillä ei ollut aikaa ikävöidä.
Tultuamme pellolta kiirehdimme hoitamaan kasvimaata. Äiti tarkasti tekemäni työn joka päivä. Hänen vaitiolonsa tarkoitti, että hän oli tyytyväinen työhöni.
Katsoin häntä silmiin kysyvästi — odotin kehuja. Äiti ei sanonut kertaakaan: "Ölet hyvä apulaiseni, kiltti tyttö!" Lausuin itse mielessäni näitä sanoja kulkiessani hänen perässään. Päätin silloin, että kehun omia lapsiani jokaisesta hyvästä teosta. Ehkä äiti pelkäsi pilaavansa minut hemmotte-lulla. Jos hän olisi tiennyt, miten kaipasin hellyyttä. Edes pientä hellyyden osoitusta...
Kaikki kotiaskareetkin olivat minun hartioillani. Aamulla leivoin leipää, miten osasin, laitoin ruokaa ja panin eväät äidille tarkoitettuun nyyttiin. Metsätyömaalla, jolla äiti oli töissä, minun lähettämääni aivinaista laukkua tutkittiin erittäin tarkasti: "Noh, näytäpäs, Sura, mitä aioanlaittajasi on valmistanut."
Laukussa oli runsaasti ruokaa: leipää, kolme kovaksi keitettyä munaa, kurkkua, tomaatteja, kurpitsapuuroa jne. Äiti ei kehunut minua, mutta hän kertoi kyläläisten hyväksyvistä lausunnoista. Miellyttävät sanat tuottivat iloa ja minä yritin parhaani.
Äiti kirjoitti tehtäväni eteisen seinään. Kun olin suorittanut tehtävän, hän veti viivan kirjoituksen yli. Illalla hän pyyhki luettelon pois ja kirjoitti uuden aamulla. Äiti valvoi työtäni kunnes olin kasvanut.
Minusta tuntuu, että olin monitaituri. Ehkä siksi minut, viidennen luokan oppilas, otettiin traktoriprikaatin kokkitytöksi. Valmistin ruokaa miehille, joilla oli kolmivuorotyö. En ymmärrä, kuinka minulle uskottiin nun vastuullinen työ.
Kerran, kun päivällinen oli valmis ja minulle jäi vapaata aikaa, päätin tarjota jälkiruoaksi mansikoita. Vuorenrinteet olivat täynnä marjoja. Poimin ampärillisen mansikoita. Sinä päivänä syötiin kaurakiisselia viileän maidon ja mansikan kera. Sain Sitten kiitosmaininnan kekseliäisyydestäni ja ahkeruudestani.
Sellaista se todellinen ihmisonni on!
Toisen kerran suostuttelin kollegani, minua vanhemman tytön, sitomaan lyhteitä yöllä muiden nukkuessa. Nautimme ajatuksesta, että ahkeruutemme ihmetyttää kaikkia aamulla.
Silloin vanhat ja nuoret olivat täynnä todellista työintoa.
Sidoimme tuhat lyhdettä yön aikana. Aamulla kaikki riemuitsivat meidän kanssamme. Työsuorituksemme huomioitiin kirjanpidossa ja tekomme mainittiin kolhoosin seinälehdessä.
Kylläpä Sitten puhetta riitti!
Talvi.
Vuoret ja laaksot makasivat lumipeitteen alla. Elollinen luonto uinui jähmettyneenä kevääseen saakka. Se lepäsi ja keräsi voimia.
Luonto lepäsi, mutta ihmiset eivät saaneet rentoutua edes jääkylmän talven aikana.
Äiti teki talvisin huopikkaita. Hänen ansiostaan kävin kylän kerhotalossa pidetyissä tansseissa kevyet huovikkaat jalassa. Ne olivat yhtä mukavat kuin kesäkengätkin. Varsinkin tanssiessani valssia mieluisen kumppanin kanssa olin irti maasta. Vapaapäivänä pikkupakkasella kävimme heinää noutamassa.
Heinän kuormaaminen vaati taitoa. Jos sitä loi jotenkuten, kuorma hajosi kotimatkalla.
Olin ylhäällä suovalla. Minun piti painaa rukoa tiiviiksi kaikin voimin, mutta paljonko voimaa lapsessa oli? Äiti pyysi:
— Olga, paina kovemmin!
— En jaksa, vaikka kuinka ponnistaisin.
— Tule Sitten alas... Auta pingottamaan köyttä.
Äiti itki. Hän muisti naapurissa asuvaa naista, jota auttoi hänen aikuinen poikansa. Hän surkutteli, että hänen Petja-esikoisensa oli kuollut ja ettei isäni ollut rinnallamme. Meidän oli kuitenkin saatava kuorma kokoon.
Sitten vihoissaan omalle avuttomuudelleen äiti nojasi jalallaan heiniin, kiristi köyttä ja ruko puristui kokoon kuin taikavoimalla.
Kuorma oli valmis! Lähdettiin matkalle...
Muistan aina kulkemani tiet, kaukaiset ja hankalat. Ne ovat aikaa myöten tulleet minulle armaiksi.
Uskoin nulle usein salattuja ajatuksiani ja tunteitani.
Kuljin Siperian teitä pitkin jalan reppu selässäni monen monta kilometria. Olkapääni muistavat tänäänkin selkärepun ja viilekkeiden aiheuttaman rasituksen.
Lapsena sain spartalaisen kasvatuksen. Erotessamme äiti ei suudellut minua koskaan, vaikka jouduimme hyvästelemään usein. Äiti saattoi minut portista ulos ja minä lähdin matkaan heiluttaen kättäni ja laulaen aina samaa: "Näkemiin äiti, älä öle murheissasi, toivota vaan onnellista matkaa!"
Äiti itki ikään kuin olisin ollut lähdössä pois ainiaaksi.
Kerran palasin yksin Osinnikista kotiin pyrysäällä. Metsässä oli nun korkeita kinoksia, että jalkani eivät tavoittaneet kovaa maata. Pimeni vähitellen. Tuuli voimistui. Joskus vajosin vyötäröäni myöten lumeen.
Pysähdyin hetkeksi levähtämään. Päätä pyörrytti. Sormeni eivät totelleet. Vaatteenikin olivat jäätyneet. Valinpitämättömyys turrutti vähitellen tahtoni ja kaikki tunteeni. Kuolema vaani lähellä. Tämä ajatus sai minut havahtumaan ja antoi voimia. Nousin ja lähdin kulkemaan hädin tuskin eteenpäin. Käskin itseäni kulkemaan pysähtymättä vain eteenpäin.
Päästyäni kotiin myöhään puoliyön jälkeen tuskin pysyin hengissä, Äiti pelästyi. Hän hieroi minua kotipolttoisella viinalla ja antoi minulle vähän juotavaksikin hunajan ja vadelman kera. Heittelehdin kuumehoureessa koko yön. Unissanikin yritin päästä metsästä tielle.
Seuraavana aamuna olin taas matkalla.
Toukokuu 1945.
Siperian kevät oli sinä vuonna erittäin kirkas ja värikäs.
Vuoret paljastuivat lumen alta. Innokkaat purot juoksivat rinteillä.
Taiga oli nun erilainen, salaperäinen ja puhdas. Taivas oli korkea, mutta aurinko tuli lähemmäksi päivä päivältä.
Ihmismielessäkin tapahtui muutos. Teki mieli laulaa ja tehdä jaloja tekoja. Talven jälkeen tunsi herkemmin elämän kauneuden. Ehkä sen takia oli jopa kiinnostavaa nousta aamukuudelta: kun nousi varhain, sai tietää enemmän.
Voiton päivä tavoitti meidät polttopuita varaamassa. Pikalähetti kiiti ratsullaan ja huusi äidilleni kaukaa riemukkaasti:
— Šura, Voittoü! Kokoonnutaan aukiolle kerhotalolle. Muut ovat tulossa. Juhlitaan!
Aurinkoinen päivä, ihmiset juhlapuvuissa. Musiikkia. Jotkut syleilivät toisiaan nauraen, ja Jotkut itkivät omaistensa kuolemaa ja mennyttä nuoruuttaan. Näitä oli enemmän.
Minusta Voiton päivä oli ainoa, jolloin kukaan ei tehnyt työtä. Se oli yleisen riemun päivä. Jokainen tunsi kauan odotetun voiton iloa.
Äidin kertomuksista tiesin, että isä oli osallistunut kansalaissotaan ja että hänet oli palkittu uljuudestaan hopeakellolla.
Isä oli käynyt kosimassa äitiä Štšekkilan naapurikylässä. Hän oli kadehdittava sulhanen: pitkä, solakka ja komea mies, ainoa poika vauraassa nahanmuokkausta harjoittavassa perheessä. Hänestä tuli aikanaan hyvä isäntä.
Neuvostovalta tuomitsi isän pakkotyöhön. Nun kuin monet muutkin hän sai rangaistuksen vakoilutoiminnastaan joko Hondurasin tai ties minkä maan hyväksi.
Neuvostoliiton kansojen värikkäimmät ja lahjakkaimmat edustajat joko karkotettiin maasta taituhottiin vallankumouksenjälkeisinä vuosina. Valtiossamme vallitsivat luonnonvastaisen valinnan lait.
Valtion päämääränä oli tehdä maatalousmaasta eturivin teollisuusmaa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Se perusti laskelmansa pääasiassa pakonalaiseen orjatyöhön, joka oli ainoa mahdollisuus rakentaa tehtaat, rautatietja kanavat nopeastija ilmaiseksi.
Sisäasiain kansankomissariaatti sai ylhäältä tiukan suunnitelman, jonka mukaan sen oli lähetettävä keskitysleireille tietty määrä työikäisiä miehiä. Kolhoosit luovuttivat valtiolle naudanlihaa samankaltaisten suunnitelmien mukaan...
Meidän vanhemmiltamme vaadittiin henkensä sen maan hyväksi, jossa yleisen onnen tarha puhkeaa kukkaan tulevaisuudessa ja alkaa kantaa hedelmää. Sellainen ihmisluiden päälle noussut taivaallisen ihana puutarha.
Puiden varjossa voi Sitten kiirehtimättäjuoda teetä kirsikkahillon kera sylkien pois kiviäja haaveillen jostakin ylevästä.
Isä rehabilitoitiin "rikoksen tuntomerkkienpuuttuessa"vasta vuonna 1958.
Kun joka kymmenes vanki vietiin keskitysleiriltä olemattomuuteen, onnekseen isä sattui monesti kuulumaan yhdeksän leirille jäävän joukkoon. Hänen nähtensä vietiin pois äidin sisaren Manjan mies. He vain katsahtivat merkitsevästi toisiinsa hyvästiksi.
Kymmeneksi vuodeksi tuomittu isä oli leirillä neljätoista vuotta. Isänmaallisen sodan aikana hän pyrki rangaistuspataljoonaan, mutta häntä ei hyväksytty sinne. Hänet pakotettiin allekirjoittamaan asiapaperi, jonka mukaan hän jäi keskitysleirille vapaaehtoisesti.
Leiriltä päästyään isä tuli perheensä karkotuspaikkaan keväällä 1947.
Hän teki kahdeksansadan kilometrin matkan j'alan kulkien kylästä toiseen. Majoituttuaan paikallisten asukkaiden luo hän korjasi jalkineita tai paikkasi kattoa. Talon emäntä keräsi hänelle ruokaa matkalle ja isä j'atkoi taivaltaan.
Kun isä pääsi perille perheensä luo, hän näytti elävältä muumiolta.
Isän tulopäivänä olin mäellä raivaamassa uudismaata. Ylhäältä katsottuna talot olivat kuin kämmenellä... Huomasin minua kohti juoksevan käsillään huitovan tytön, joka huusi itkien:
— Isäsi on tullut vankilasta mantteli yllään!
— Mika ihmeen mantteli, kenen isä? huudahdin levottomana, vaikka itse jojuoksin jyrkkää mäkeä alas henki kurkussa. Isä tuli vastaan ja sulki minut syliinsä.
— Isä, minä odotin sinua aina! Silloin vasta ymmärsin että puhuin hänelle tietoisesti ensimmäistä kertaa.
Seisoimme tienristeyksessä kaulakkain. Naapureita kerääntyi ympärillemme. Toinnuin vasta kun kuulin ukko Morozovin sanovan:
— Olja, minä panin saunan lämpiämään. Onko sinulla isällesi vaatekertaa? Jos ei öle, minä löydän.
Kyllähän meillä oli. Olimme säästäneet kaiken häntä varten. Kun isä oli saunonut kunnolla ja vaihtanut vaatteet, hän tuli ihmisten luo. Joku lähti viemään äidille ilosanoman.
Äiti juoksi koko matkan. Hänen kasvonsa punertuivat ja tukkansa meni hajalleen, mutta se teki äidin vielä kauniimmaksi. Vanhempani seisoivat sylikkäin puhumatta mitään toisilleen. Naapurit, naiset ja miehet, itkivät ääneen...
Isän paluun kunniaksi järjestettiin juhla. Löydettiin väkijuomia. Muutama käsipari tarttui rivakasti työhön, laitettiin ruokaa, suikaloitiin ja paistettiin. Naiset kattoivat pöydät ulkona ja pitivät hauskaa ikään kuin heidän omat miehensä olisivat palanneet.
Olin ylpeä vanhemmistani. lhailin heidän uskollista rakkauttaan. Minä, kahdeksannen luokan oppilas, hämmästelin sitä, että neljätoista vuotta kestäneestä vankeudestaan huolimatta isä oli yhä hellä, huomaavainen ja hienotunteinen vaimolleen. Saunomisen jälkeen hän kantoi sylissään äidin kotiin. Minä katsoin äitiin ihastunutta isää hymyillen — vanhempani näyttivät minusta vanhoilta.
Isän tultua kotiin äiti kaunistui ja virkistyi. Isä otti tehtäväkseen raskaat kotityöt. Niitä oli isossa talossa paljon.
Kesällä isä palkkautui traktorinkuljettajaksi metsätyömaalle.
"Karjalaiset ovat työteliästä kansaa" (Lenin)
Isälle määrättiin leipäkortit, mutta kun tulin kauppaan vaihtamaan niitä leipään, kuulin vastaukseksi:
— Isäsi tahtoo leipää?! Sano hänelle: olkoon kiitollinen kun on jäänyt eloon.
Ikävä kyllä emme tienneet, kenelle olimme kiitollisuudenvelkaa.
Tuli aika minunkin mennä ansiotyöhön. Pääsin Osinnikissa kaivostöihin. Vuokrasin sopen vierailta ihmisiltä. Työskentelin ja kävin iltaisin työläisnuorisokoulua. Opin työn ohella maanalaisen kuljettimen moottorimiehen ammatin ja perehdyin työsuojeluun. Puolen vuoden kuluttua osasin jo paljon. Tutustuin heti kaikkiin louhijoihin.
Joka päivä kaivoksessa alkoi työmääräyksillä.
Mika on työmääräys?
Ennen työn alkua piti käydä kaivosalueen päällikön huoneessa kysymässä tehtävää päiväksi. Sitten meille ilmoitettiin edellisessä työvuorossa tapahtuneista vaurioista. Samassa pidettiin lyhyt poliittinen valistustilaisuus. Sen jälkeen kaikki yhtenä miehenä allekirjoittivat papereita, joiden mukaan myönsivät valtiolle kuukausipalkan suuruisen lainan.
Saatuamme työmääräykset puimme päällemme haalarit, saimme kypärän ja ladatun akun ja laskeuduimme kaivoshissillä kahdeksansataa metriä maan alle.
Minä koululainen olin ainoa tyttö louhoksen työporukassa. Ympärilläni oli vain miehiä. Heidän karkea kiroilunsa puri korvia...
Kerran Fedja Vyglov pyysi minua tuomaan hänelle hevonen-nimisen esi-neen.
Luulin, että sen piti olla hevosen näköinen. En kuitenkaan löytänyt mi-tään hevosta muistuttavaa, mistä kerroin hänelle rehellisesti. Katsoen minua julmasti Fedja osoitti jotain ruostunutta rautalankapalaa ja kaikkien kuullen haukkui minut pahanpäiväisesti.
Purskahdin itkuun. Fedja joutui hämilleen:
— Älä itke... Olga, anna anteeksi... Nämä ovat vain apusanoja. Vuoden perästä kiroilet minua taitavammin. Voin opettaa sinulle muutaman sanan, jos haluat.
Hevonen osoittautui koukkupäiseksi vaijeriksi. Se oli minulle opiksi. En unohda sitä koskaan.
Minulla oli tosi lahjakkaita opettajia.
Huh huh! Työvuoroni oli ohi. Piti vielä nousta kaivoshissillä maan pinnalle, käydä suihkussa ja jättää lamppu tarkastettavaksi sekä akku ladattavaksi.
Väsyin kovasti. Teki mieli syödä ja levätä työn jälkeen, mutta piti mennä kouluun. Haukkasin häthätää leipää savumakkaran kera (työläisten muonitus oli parantunut huomattavasti) ja join mukillisen kylmää vettä (silloin Si-periassa ei juotu teetä).
Kaivoksessa minulla oli aina masentava tunne: musta kivinen holvi painoi mieltä, rintaa ja katsetta. Henkeä ahdisti. Louhintakäytävässä kävi kova veto.
Tunsin itseni pieneksi avuttomaksi tytöksi, jonka oli vaikea voittaa jatkuvan kuolemanvaaran pelkoa.
Kaivosvieremät... Kuinka monta ihmiselämää sammuikaan kavalasti luhistuneiden hiililohkareiden alle. Jos kaikki menehtyneet heräisivät eloon, maanpinta alkaisi liikkua. Ei tarvitse keksiä helvettiä — se on olemassa kaivoksessa.
Kaikki työläiset antautuivat hengenvaaraan...
Hiilikerros oli louhittu loppuun. Enää oli vain iskettävä taitavasti pois kaivospaalut, jotka olivat siihen asti kannattaneet holvikattoa, ja "asiat olivat reilassa".
Miehille annettiin rohkaisuryypyt. Heidän piti lyödä tukipuut yhdellä iskulla pois ja juosta uloskäytävää kohti. Eräät heistä eivät ehtineet murtautua ulos tästä helvetistä.
Joskus hiilikerros sortui heränneen itsepäisen jättiläisen tavoin sielläkin, missä sitä ei osattu odottaa, ja osui kohti käytävää juoksevien työläisten tiellekin. Silloin musta massa nieli kalken — ilman, valon ja elämän — ja siitä tuli miesten hauta.
Oli jotenkin sopimatonta miettiä sellaisen hiilen todellista hintaa. Maassamme oliihmisiä riittävän paljon samoin kuin viinaakin. Ja vain raskaana oleva nainen sai lähteä kaivoksesta eläkeikäänsä odottamatta.
Koulussa alkoivat päättökokeet. Kaivosalueen päällikkö Tšepel kertoi minulle vasta hyväksytystä asetuksesta, joka antoi ammattitaitoisille kaivostyöläisille luvan erota työstä ja pyrkiä korkeakouluun.
Herranen aika! Olin aina haaveillut filologin ammatista.
Kutsuin isän luokseni Osinnikiin saadakseni häneltä lähtöluvan. Tarjosin hänelle ryypyn ja hyvän kestityksen, ja sain kuin sainkin hänen suostumuksensa.
Sain pääsykokeissa hyvät arvosanat. Maantiedon tutkinnossa oli kerrottava hiilikaivoksista. Lautakunnan jäsenet saivat minulta tietää paljon uutta ja antoivat kiitettävän arvosanan.
Hiilipöly lähti ihostani varmaan vasta vuoden perästä. Silmänikin olivat kauan kuin meikatut.
Oli kesä 1953.
Haaveeni oli toteutunut: olin opettajakorkeakoulun opiskelija.
Toinen vuosikurssi oli ohi. Silloin en aavistanutkaan että heti täytettyäni kuusitoista vuotta jouduin salaiselle mustalle listalle.
Instituutissa opiskellessani olin varmaan koko ajan epäilyksen alaisena. Minua valvottiin ja minusta kanneltiin. Mitä varten?
Olimme uskollisia toveri Stalinille, nun uskollisia, että hänen kuolemansa oli meille suuri henkilökohtainen menetys.
Hän oli kyllä ankara, mutta saattoiko silloin olla toisin?
Stalin ei ollut hyvä eikä paha.
Hän oli ainoa!
Malta vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut!!!
Kaikki olivat valmiit suorittamaan minkä tahansa epäilytiävän tehtävän kulkien hänen kavionjälkiään.
Silti kaikki hänen määräämänsä tehtävät olivat oikeat.
Stalin oli tsaarin, Jumalanja monelle isänkin sijaisena.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli hyvissä ajoin tuhonnut tsaarin, Jumalanja monen perheen isänkin.
Kuten eräässä neuvostovastaisessa kirjassa sanotaan:
...ja tulikin Torakka voittajaksi,
metsien, peltojen herraksi.
saikin viiksekäs otukset alistumaan...
Kävimme koko ryhmä valokuvassa surunauha jokaisen rinnalla. Se ei ollut teeskentelyä. Me opiskelijat valvoimme koko yön levottomina: tuleeko Stalinin paikalle ansiokas seuraaja? Miten elämme hänen kuolemansa jälkeen?
Tiedekunnan dekaani Ivan Aleksandrovits, Jota pidimme ankarana ja tunteettomana ihmisenä, itki surutilaisuudessa.
Ensimmäisen kesälomani aikana menin vanhempieni vaatimuksesta kotiseudulle Karjalaan. Olin huolissani: onnistuuko matkani? Miten erotan omaiset vieraista?
Tapasin ensin Senjä-enoni. Huomasin heti hänen olevan äitini näköinen. Polveni pettivät ja kyynelet herahtivat silmiin.
— Senjä-eno, etkö tunne minua? Olen Olga.
Hän puristi liikuttuneena minut rintaansa vasten. Itkimme hillittömästi oviaukossa seisoen. Sitten istuimme aamuun asti pöydän ääressä keskustelemassa.
Viikonloppuna aioin lähteä enon kanssa Štšekkilassa asuvien mummoni ja vaarini luo. Mutta pääsin sinne aikaisemmin serkkuni Vanjan kyydissä.
— Sanon mummolle, että ölet vaimoni, Vanja keksi...
Hän vei minut mummon talolle kiertotietä eikä kylänkatua pitkin (myöhemmin sain tietää, että kylän asukkaat erottivat tämän merkin perusteella omat kaukaa tulleista vieraista). Olimme tuskin ehtineet sisälle, kun Vanja sanoi karjalaksi:
— Buabo, tämä on minun mucoi. Ongo hyvä?
Mummo oikaisi selkäänsä nojaten liedenperään, tuli viereeni ja katsoi minua tarkkaan: hän epäili varmaan Vanjan sanoja.
En enää pystynyt pidättämään kyyneleitäni. Syleilin hoikkaa mummoa ja sanoin kyynelten lävitse, että tulin Siperiasta ja ölen Olga.
Kaikki läsnäolleet herahtivat itkuun. Naapurit ja omaiset tulivat käymään. Kaikki katsoivat minua aivan kuin jos olisin kuolleista herännyt... Heidän käsityksensä mukaan Siperia oli kyltymätön ihmisiä nielevä helvetinkone. Moni ihminen oli karkotettu, muttei yksikään ollut palannut kotiin. Mutta kaikesta huolimatta he näkivät edessään solakan, muodikkaasti pukeutuneen ja... nun oman tytön. Tapaamiset kotiseudullani olivat liikuttavia, mieleenpainuvia ja minulle aivan epätavallisia.
Aamulla vaari pyysi minua siirtymään ikkunan lähelle, jotta hän voisi katsoa minua tarkemmin. Tulin hänen luokseen.
— Soma tyttölapsi. Olet tullut aivan äitiisi.
Rakas vaarini! Tunsimme hellyyttä toisiamme kohtaan ja minä pidin hänestä huolta voimieni mukaan.
Sääli, että ennen elämässäni ei ollut ollut sellaista ystävää.
Samassa kylässä asui äitini sisar Manja. Hän kestitsi minua kansallisruoalla: karjalanpiirailla, sultsinoilla ja keitinpiirailla.
Minun oli vaikea puhua karjalaa. En tuntenut eräitä sanoja. Kuitenkin äidin pyynnöstä yritin puhua vaarin, mummon ja omaisten kanssa heidän äidinkieltään. Vanja laski leikkiä:
— Älkää välittäkö. Olga on vasta tullut Amerikasta, siksi hän sotkee suden ja karhun toisiinsa.
Štsekkilasta lähdimme Vanjan kanssa synnyinkylääni Kukkajärveen. Siellä asui ihmisiä, joiden ilmiannon perusteella isäni oli tuomittu. Ölen antanut heille anteeksi jo kauan Sitten. Mutten öle unohtanut mitään. Mika on järki tuomitsemaan tunteita tässä asiassa.
Entisessä kotitalossamme oli nyt kauppa. Minulle osoitettiin jo kaukaa kaksikerroksista hirsitaloa. Kieroksi vääntynyt oviaukko ammotti tyhjänä. Ikkunat oli naulattu kiinni. Vain kaksi vähän valoa antavaa ikkunaa katsoi tielle päin.
Menin lähemmäksi.
Vesipisarat kimaltelivat ikkunalasilla kuin pelokkaat kyyneleet.
Sydäntäni kouristi kun astuin kotitalon kynnyksen yli... Törmäsin heti käytävän painostavaan hiljaisuuteen. Hädin tuskin jaksoin seisoa lyijynraskailla jaloillani. Portailta pääsi valitus kun aloin nousta ylös. Herra auttakoon... Jäin seisomaan porstuaan, en enää pystynyt astumaan peremmäksi. Menin kiireesti ulos.
Olin lapsesta asti haaveillut ensimmäisestä kotiseutumatkastani. Olin odottanut sitä ja uskonut sen joskus tapahtuvan. Myöhemmin osoittautui, että vieraillessani omaisten luona isäni sai palohaavan roihuavassa traktorissa. Hän sairastui mahasyöpään ja kärsi kauheasta kivusta koko kesän. Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu tapahtumasta eikä matkaani keskeytetty. Isä lähetettiin yksin aluekeskuksen sairaalaan. Äidillä ei ollut lupaa lähteä kylästä...
Tultuani kotiin kävin sairaalassa katsomassa isää. Hän valitti minulle sietämätöntä kipua ja sanoi aina, että toipuisi jos saisi syödä Kukkajärven kalakeiton lientä. Mutta voiko kanaliemi parantaa mahasyövän?
Sairaalassa keskustelimme isän kanssa avoimesti pitkät ajat. Halusin pyytää häneltä anteeksi sitä, että olin joskus vastaillut hänelle kiivaasti. En kuitenkaan hennonut tehdä sitä: pelkäsin isän ymmärtävän minua väärin... Tiedän nyt ettei pitänyt pelätä...
Isä kuoli 22. huhtikuuta, kun maamme juhli suuren Leninin syntymäpäivää. Sinä päivänä ei saanut surra vaan piti riemuita.
Isä kutsui minua ennen kuolemaansa, mutta kukaan ei soittanut minulle asuntolaan. Äitiä ei päästetty hänen hautajaisiinsa.
Menetyksen aiheuttama tuska oli sietämätöntä.
Mutta elämä jatkui kuitenkin... Upposin opiskeluun ja kesätentteihin, joista piti kaikesta huolimatta saada hyvät arvosanat. Muuten en olisi saanut opintorahaa ja opiskelu olisi jäänyt kesken.
Harjoittelu Tsumyš-vuorijoen rannalla sijaitsevalla pioneerileirillä ja kuudennen luokan poikien osasto saivat vähitellen sieluni vamman arpeutumaan.
Instituutista valmistuttuani pyysin päästä työhön Karjalais-Suomalaiseen tasavaltaan.
Toukokuussa tuli Petroskoista kutsu. Lähdimme äidin kanssa kotiin kolmannen luokan makuuvaunussa kunnon ihmisten tavoin. Kesä oli täynnä onnellisia tapaamisia, kestitsemisiä ja keskusteluja sukulaisten kanssa. Äiti ja minä saimme Stalinin kuoleman jälkeen luvan siirtyä kylästä toiseen omasta halustamme aivan vapaasti. Olin pakahtua onnesta.
Karjalassa toimin metsäkylän koulussa kirjallisuudenja venäjän kielen opettajana. Pyrin suhtautumaan huomaavaisesti isiensä huolehtivaa kohtelua ja turvaa vaille jääneisiin lapsiin.
Menin naimisiin rakkaudesta.
Liityin kommunistiseen puolueeseen vakaumukseni mukaisesti. Vilpitön usko Leninin aatteiden oikeudenmukaisuuteen johdatti minut puolueeseen. Vasta vuosikymmenien kuluttua aloin epäillä, että siinä on jotakin vinossa...
Minut määrättiin työhön puolueen piirikomiteaan. Se oli virhe. On paras-ta olla tietämättä, mistä ihmisen valitsemat ihanteet "on leivottu". Vain silloin pysyy nulle uskollisena. Ei saa käydä "keittiössä".
Äiti oli elämässään saanut raataa tarpeeksi, joten kielsin häntä menemästä työhön. Hän teki kotitöitä: neuloi sukkia, valmisti ruokaa, muokkasi perunamaata ja kaitsi lapsenlapsiaan.
Äidin mieltä vaivasi se, ettei hänen kolmenkymmenen vuoden työtään kolhoosissa ollut arvostettu: häneltä evättiin eläke.
Se oli hänelle viimeinen isku.
Äiti kertoi kaikille kokemastaan karkotuksesta, nöyryyttävistä kuulusteluista komendantinvirastossa ja "kansanvihollisen vaimon" leimasta. Piirilääkäri määritti väärin äidin taudin — maksasyöpä. Äiti otettiin sairaalaan ja hänelle määrättiin voimakkaita lääkkeitä. Nämä lääkkeet olivat äidin terveydelle oletettua tautia vaarallisempia.
Sairaalassa äidillä alkoi olla muistihäiriöitä... Hän kutsui minua sisarekseen tai Petjaksi.
Äiti kärsi korkeasta verenpaineesta. Lääkkeet lievensivät hänen kipujaan, mutta vain vähäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan osannut olla toimettoma-na. Sairaalasta päästyään hän puuhaili kotiaskareissa ja hoiti nuorinta lapsenlastaan. Kun äiti voi paremmin hän meni taas sosiaalitoimistoon anomaan eläkettä, muttei saanut osakseen myötätuntoa.
Äiti alkoi viedä eri esineitä pois kotoa ja jakaa niitä ohikulkijoille. Jouduin sulkemaan hänet kotiin. Hän istui lukkojen takana siihen saakka kunnes minä tulin kotiin. (Ja se oli oma äitini, viisaimpia naisia, joita ölen elämässäni tuntenut.) Toisinaan itkin katkerasti...
Kerran äiti lähti jonnekin eikä tullut kotiin. Toisen kerran hänet vietiin mielisairaalaan rautatieasemalta, jolla hän oli jakanut punottuja mattoja matkustajille. Kuukauden kuluttua sairaalasta soitettiin: "Voitte tulla hakemaan äitiänne. Hoitokuuri on ohi."
Pelästyin kun näin hänen paljaaksi ajellun päänsä. Lääkärit vaativat minua siirtämään äitini vanhainkotiin, jossa lääkintähenkilökunta oli päivystä-mässä ympäri vuorokauden. Se olisi ollut mielestäni kavala teko, jota en pystynyt äitiäni kohtaan tekemään.
Äiti oli sairaalasta tultuaan aina hyvällä tuulella. Hän lauloi rivoa laulua kaikkien kuullen. Naapurinlapset nauroivat hänelle, irvistelivät ja osoittelivat häntä sormella. Ja se oli minun rakas äitini eikä mikään vieras nainen! Tilanne oli traaginen: äiti oli menettänyt järkensä. Traagisuutta korosti se, että maassamme näin työteliäs, kärsivällinen ja viisas ihminen voi tuntea olevansa todella onnellinen vain järkensä menetettyään.
Äiti kuoli väkivaltaisesti vuoden kuluttua, tammikuun pakkasaamuna... Hänen kuolemansa oli hirmuinen ja mieletön.
Jäin yksin. Kukaan ei voi korvata äitiä. Kuitenkin tietäen tämän kovia kokeneen naisen elämän voi sanoa, että sellainenkin kuolema on parempi.
***
Jos vasta kuoriutuneet sorsanpoikaset näkevät vain kirjavan hautomakanan edessään, ne kulkevat sen perässä mielellään sinne, minne kana niitä vie.
Niillä ei koko maailmassa öle luotettavampaa, rakkaampaaja läheisempää olentoa. Kana ei öle huono eikä hyvä — se on ainoa. Mulla vaihtoehtoja ei ole!!!
Kotkotus on nulle rakasta kutsuhuutoa ja mieluislnta melodiaa.
Sorsanpoikaset eivät pelkää vettä. Niiden tekisi mielijuoda kyllikseenja uida puhtaassa metsälammessa, mutta ne eivät saa mennä sinne.
Ne kulkevat hanhenmarssia seuraten kasvatusemoaan tunkiolle.
— Katsotaanpas, kuka pyydystää madon näppärämmin?!
Kana tulee opettamaan kaikkia niitä, joille se on kiistaton auktoriteetii. Joskus se nokkii huolimatonta poikaansa, mutta sorsanpojat eivät loukkaan-nu: ilman vaativuutta ei öle kasvatustakaan.
Kana yrittää parhaansa. Se kaakattaa opettavaisesti. Mutta sorsanpoikien ei tarvitse totutella "outoihin" tapoihin: nämä tavat ovat nulle omia.
Linnunpojat saavat vasta myöhemmin oikeuden valita. Ne ymmärtävät paljon myöhemmin että ovatjonkin käsittämättömän voiman omasta pesästään kiskomia. Ne ymmärtävät ettäjoku tuntematon on lupaa kysymättä n'istänyt niiltä äitinsä.
Vasta vahvistuttuaan ja noustuaan siivilleen ne voivat lopultakin ampaista korkeuteen, liittyä omaan parveensaja ränkättää hyvästiksi nun rakkaaksi käyneen kanalan yllä.
Sitten Joskus ne seuraavat ylhäältäpäin veli-ja sisarpuoliaan, jotka pölypilven peittäminä kiitävät täyttä vauhtia kylänraittia pitkin yrittäen turhaan nousta ilmaan.
Ne saavat kyllä mahdollisuuden katsoa sitä ylhäältäjos...
Jos niiden isäntänsä eivät ehdi aikaisemmin lyhentää niiden siipiään tai tehdä niistä maukasta omenilla täytettyä sorsapaistia.
Karjala, Stsekkilä 2003
|
