Литературный конкурс
О себе
Рассказы и повести
Фотографии
Рисунки
События и факты
Аудиокнига mp3
Ссылки
|
Жор глубинной щуки
Syvänveden hauen syöntiaika
Äsken tuonne tultuansa
noille väljille vesille
puuttui pursi juoksemasta…
…Se on lieto Lemminkäinen
pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauen hartioilla,
ve’en koiran konkkaluilla!"
Kalevala
Hänen Ylhäisyytensä hauki!
Nimenomaan tätä kalaa on pidetty Karjalan vedenalaisen valtakunnan "ylhäisyytenä" ja täysivaltaisena isäntänä.
Jäiden lähdöstä ja hauen kutukaudesta on kulunut kuukausi. Ohi on tämän kalan lemmenleikkimysteeri, jolloin himon sokaisemat, "järkensä menettäneet", ujoudesta ja pelosta vapaat mätinaaraat sulhasineen räpylöivät meluavina parvina matalikoilla laskien ja maidittaen mätiä.
Tämän jälkeen hauella on suuri paasto.
Kuukauden päivät se on koskematta ruokaan ja kajoamatta ohi vilahteleviin pikkukaloihin. Eilistä hirviötä ei tunne samaksi: patoutuneen kiukkunsa se on vaihtanut leppoisuuteen ja ankaraan skeemaan; mässäily ja verenvuodatus ovat vaihtuneet maallisen menon katseluun ja rakkauteen lähimpiään kohtaan; kuullessaan kehotuksen: "Alahan kalppia siitä!" se osaa vain tokaista nöyrästi: "Pysykää terveinä."
Kuninkaan maltillisuus on vain roskaväen sumutusta.
Kun tuomen kukintakausi on ohi ja aurinko alkaa paahtaa tosissaan lämmittäen maata, soita ja vesiä, silloin hauen paasto päättyy. Kesäkuun alussa se lähtee saalistamaan. Nälkiintyneenä, kiukkuisena ja itsevarmana se ryhtyy ahdistelemaan pikkukaloja ruokorantavesillä kaislikoiden ja kelluvien lumpeenlehtien varjossa. Hauen syöntiaika alkaa. Kaikki pakoon kykenemättömät saavat syyttää vain itseään. Aamuvarhaisella ja iltaisin aina tuhkanharmaaseen yöpimeään saakka veden yllä kantautuu kauas voimakkaita "läiskähdyksiä": — petokala nielee kaiken ulottuvillaan liikkuvan.
Veden susi on taas toimittamassa vastuunalaista, rajoittamatonta ja, kuten arvovaltaiset tahot vakuuttavat, kaikille tarpeellista "rikoskuninkaan" virkaansa.
Silloin on koittanut paras virvelöimisaika.
vvv
Minä hankin virvelin kaksi vuotta sitten. Ostin myös uistimia, haavin ja muita isompia ja pienempiä kalastustarvikkeita.
Saavuin Säämäjärven Kuhalahteen iltasyönnin ollessa parhaimmillaan. Pumppasin kumiveneeni. Vaihdoin jalkineeni. Nostin kalavehkeeni veneeseen.
Oli leuto, hiljainen ja sääskinen sää. Metsän ylväät solkihongat ulottuivat aivan järven rantaviivaan. Niiden hohtavat, kypsyvän lakkamarjan väriset rungot heijastuivat veden tyvenessä pinnassa.
Työnsin verkalleen veneen vesille, en halunnut rikkoa lahdelman rauhaa. Rannaton matala aava kaislikkosaarekkeineen, lumpeenlehtineen ja valkoisine vesililjoineen ulottui niin pitkälle kuin katseeni kantoi. Se oli todellinen haukien valtakunta. Kymmenisen metrin päässä aivan kaislikon reunassa kuului mahtava loiskahdus. Suurahmatti oli päässyt vauhtiin.
Ellei kala olisi mykkä olento, niin luulenpa, että järveltä kuuluisi kamalaa karjuntaa ja kiroilua.
Virvelöin kaksi hauenpoikasta. Ehkä arvioin niiden koon alakanttiin, virveläimistaitoni oli näet talven aikana päässyt ruostumaan, mutta selvästi "alaikäisiltä" ne vaikuttivat. Liikkeisiini tuli vähitellen näppäryyttä. Mutta minun oli keskeytettävä innokas puuhani: kalan iltasyönti alkoi olla ohi.
Sillä aikaa kun huuhtelin uistimiani Säämäjärven poukamissa, oli tiheäsilmäisiin verkkoihini mennyt keittoon sopiva määrä kalaa. Ahvenia. Harvasilmäisissä verkoissa oli kaksi lahnaa, ne kelpasi paistettavaksi. Lähdin verkalleen soutamaan rantaa kohti majapaikalleni. Sinne oli noin kilometrin matka.
Huomasin rannalla lyhtyjen valon: auto oli juuri ajanut paikalle. Kuului ovien pauketta. Ääniä. Noin kymmenisen minuutin kuluttua rannalla loimusi jo nuotio. Sehän kävi heiltä äkkiä.
Meloin rantaan. Vedin veneen kuiville. Panin merkille, että auto oli musta Pobeda, ja että ovet olivat auki. Kostealta ja liukkaalta veneenpohjalta korjasin pakkiin verkoistani noutamani piikikkäät ahvenet ja menin nuotiolle.
Siinä hääri noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen pariskunta. Nainen oli ruuanlaittopuuhissa. Mies piti huolta polttopuista ja vedestä. Sama käytäntö kuin tuhansia vuosia sitten. Me tutustuimme. Mies oli Nikolai ja nainen Klava. Nainen oli roteva, mies vilkas kuin hyrrä. He vaikuttivat sävyisiltä ja vieraanvaraisilta ihmisiltä.
— Käykäähän nuotiolle, Nikolai kehotti. — Eihän ole mitään järkeä virittää erikseen tulia kolmeksi tunniksi! Tämäkin valkea piisaa.
Suostuin mielihyvin ja ehdotin, että keittäisimme kalasaaliistani yhteisen kalakeiton. Sillä aikaa kun mies perkasi ahvenia ja nainen huuhteli ja paloitteli perunoita, asetin valtavan valurautaisen paistinpannun hiillokselle. Lämmitin sen tulikuumaksi ja pistin sille isoiksi möhkäleiksi paloittelemani lahnat.
Nikolai sipsutteli autolleen ja palasi pian tyytyväisesti hymyillen.
Aistin hänen käyneen ryypyllä.
Lahnapalat särisivät houkuttelevasti kiehuvassa ruokaöljyssä. Ripottelin päälle suolaa, pippuria ja sipulia. Käänsin palat. Niiden toinen kylki oli jo paistunut ja kimalteli ruskeana.
Siirsimme tasaisiksi sahatut pöllit lähemmäs nuotiota. Niiden väliin nostimme ison hirrenpuolikkaan pöydäksi, jolle asetimme ruokakulhomme, kuvioilla koristetut puulusikkamme, ruisleipää, suolaa ja vihreää sipulia. Tällaista herkkua ei ravintoloissa tarjota…
Kuului vain tyytyväistä huohotusta kun lusikoimme ruokahalulla kalakeittoa. Vasta sitten, kun emäntä asetti eteemme paistinpannun ruskettuneine lahnapaloineen ja kehotti "tekemään selvän" niistäkin, virisi keskustelu.
Minä en malttanut olla sanomatta:
— Olette kai huomanneet veneessä kaksi hauenpoikasta? Mutta iso vonkale pääsi karkuun!
Nikolai veti suunsa ivalliseen hymyyn.
— Sanotaan, ettei rehellisestä ihmisestä ole oikeaksi kalamieheksi. Se suurinhan on tavallisesti se karkuun päässyt…
Hän puhdisti pitkistä ruodoista nuotion savulle tuoksuvan lahnapalan, ripotteli sen päälle lisää suolaa, pisti palan suuhunsa ja nuoli maiskutellen rasvaiset sormensa.
— Oikeat kalastajat tietävät, että nuori hauki ja täysikasvuinen syövät eri aikoina. Nyt on juuri pienikokoisen eli "kaislikkohauen" syöntituuri. Se on vaaleampi ja väriltään kirkkaampi. Ikään kuin kullalla ruiskutettu. "Syvävedenkala" ei ole noussut vielä pintavesiin. Se on selvästi isompi. Pohjahauki asustaa syvissä kuopissa. Sen selkä on ruokamullan värinen. Kyljet ovat harmaat ja vatsa valkoinen, täplikäs. Siinä on tosi peto! Luojan kiitos, jos se riuhtaisee itsensä irti uistimesta! Eikä sen perään kannata surra.
Vanhus loi arvoituksellisen silmäyksen minuun, kumartui kohti nuotiota ja kohenteli halkoja.
Istuin hämmentyneenä mitään puhumatta. Minulle tuli mieleen, että uskomusten mukaan hauki on läheisessä tuttavuussuhteessa pahuuden voimiin. Jos kalastaja huomaa sen läimäyttävän pyrstöään veneen vieressä, niin se on kuolemaksi. Haukea pidetään Vetehisen valtakunnan vartijana. Ahvenet ja kuhat ovat hauen alamaisia. Jos hauki pääsee pakoon, ei ole tapana surra eikä manata huonoa kalaonnea, vaan on sanottava hiljaa: "Veden valtaan hauki menköön, osakseni onni jääköön."
Kansanuskomuksen mukaan "hauen pää on kuin maaorjan karsina: se on tyhjä, pimeä ja täynnä ilkeitä aikomuksia". Eipä suotta ilkeää, viekasta ja umpikieroa ihmistä kutsuta "haueksi". Karjalaiset sanovat: "haugi kuolou, hambahat jättäy".
— Klava, Nikolai hihkaisi puolisolleen, — lieneekö varastossamme jotain ryypättävää?
— Mistäs minä sen tiedän?! Aikuisen miehen viinoistako minun on pidettävä huoli?
— No jaa, nuotio on sammumaisillaan. Tuota noin, mitä jos lisäisimme puita pesään.
Hän lähti löntystämään harmaaseen yöhön. Räiski aikansa ryteikössä. Paukautti autonoven kiinni ja palasi kantaen sylissään kuivia oksia.
Miehen silmät kiiluivat salaperäisesti. Huomattavasti piristyneenä hän sanoi:
— Olen harrastanut kalastusta jo aikoja. Näin me yhdessä emännän kanssa reissaillaankin. Melkein joka viikonlopun vietämme järvellä. Hyvin harvoin täällä käy muita kalastajia. Tosin viime vuonna eräs sattui eksymään tänne. Strojevin Fjodor… Isännimeltään Petrovitš. Eukkonsa kanssa. Muistatko, Klava, kun me istuimme nuotiolla, ja Fjodor alkoi yhtäkkiä lausua runoja?
— Eihän sellainen unohdu… Kirjoitin ne jopa muistiin:
…Se päivä koittaa, arpani ei suojaa.
Ja arkinen on loppu toiveillani.
Ja minä poistun, mutta pyydän Luojaa:
suo tämä lähtö kalamatkallani.
Ja ihmiset — he hoitavat muun homman
ja nostavat myös maljan muistolleni.
"Kas, kalastaja tässä lepää muuan…"
jää kirjoitus vain hautalaatalleni.
— Mies oli noin viisikymppinen. Entinen sotilashenkilö, majuri, oli siirtynyt hiljattain eläkkeelle. Oikein himokalastaja. Halusi saada kalaa lapsenlapselleen.
Ukko hymyili hämmentyneesti paljastaen metalliset tekohampaansa.
— Tässähän me istuttiin juuri näin nuotiolla. Sitten minä jäin rannalle verkkojani selvittelemään. Miehen eukko meni autoon nukkumaan. Klava lähti alumiiniveneellä koho–onkea kokeilemaan, ja Fjodor Petrovitš kumiveneellään virvelöimään. Kaislikkohauen syönti oli juuri loppunut, ja syvänvedenhauki oli aloittamassa mässäilynsä…
vvv
Fjodor valitsi uistinkokoelmastaan suomalaisen puu–uistimen, jonka ystävät olivat viikko sitten tuoneet hänelle syntymäpäivälahjaksi. Särjen muotoiseksi tehdyssä uistimessa oli kaksi kolmiteräistä koukkua. Virvelin kelaan hän vaihtoi vahvemman punotun siiman. Syvävesihauki oli vakava vastustaja, ja sen pyytäminen vaati perusteellisia valmisteluja.
Ennen uistimen heittämistä hän nousi pystyyn. Kaksipaikkainen vahvapohjainen kumivene salli sen. Varhaisaamulla järvi oli tyven. Ja seisaaltaan virvelöiminen oli todellista nautintoa, sen jokainen aito kalamies voi vahvistaa.
Aurinko ei ollut vielä noussut taivaanrannalle. Harmaa hämärä vallitsi yhä tässä luonnonkolkassa, joka eli pohjolan valkeiden öiden suloista aikaa.
Fjodor otti virvelin oikeaan käteensä ja siirsi vasemmalla kädellä kelan renkaan vapaalle. Lyhyt heitto ja… uistin lennähti tarkalleen pieneen puhdasvetiseen aukkoon kaislikon keskelle.
Siitä paikasta, johon uistin polskahti, lähtivät leviämään ympyrät.
Mies alkoi tasaisesti kiertää siimaa kelalle. Yhtäkkiä siima pingottui ja jumiutui paikoilleen. Ei ollut epäilystä siitä, että uistin oli juuttunut kiinni johonkin uppotukkiin tai vedenalaiseen hakoon. Kalastaja aina erottaa kalan nykäisyn uistimen koukun kosketuksesta ruohoon. Mutta tässä tapauksessa siima ei antanut yhtään periksi.
Ei hätää. Oli vain soudettava paikalle ja irrotettava koukku pohjasta. Se ei ottaisi pariakaan minuuttia. Sen voisi vaikka kellon avulla tarkistaa…
Rannekellon viisarit osoittivat kahta.
Äkkiä virvelin vapa taipui jyrkälle kaarelle, kelan jarru raksutti valittaen siiman purkautuessa. Jokin, joka oli pysäyttänyt uistimen liikkeen, lähti liikkeelle ja veti siimaa perässään.
Hauki. Valtavan kokoinen hauki…
Tärppäsipäs!
Siima purkautui yhä varhaisaamun tummaan veteen. Majuri kiristi kelan jarrua, että kalan olisi vaikeampi ponnistella.
"Ei hätää. Jos se on kunnolla niellyt koukut, niin ei pääse irti. Tätä punottua siima ei hinaajaakaan katkaise. Täytyy vain rauhoittua ja olla pitämättä kiirettä."
Hän toisti kohta viimeistä sanaa kuin loitsua.
Kala piti väsyttää.
Piti olla sitä viisaampi.
Hän rupesi varovasti kelaamaan. Vahva riuhtaisu — ja siima alkoi jälleen purkautua.
Odotettuaan kolmisen minuuttia ja annettuaan kalan rauhoittua hän kelasi muutaman kierroksen. Uusi riuhtaisu! Vielä muutama metri siimaa purkaantui syvyyksiin.
Hän vilkaisi ohimennen kelloa. Se oli puoli kolme. Puolessa tunnissa kala oli tehnyt tyhjäksi kaikki kalastajan yritykset kelata siimaa ja purkanut sitä kymmeniä metrejä.
Majuri kiristi kelan jarrua lisää.
Hän yritti kelata. Siima antoi periksi. Metrin. Kolme. Neljä.
Seitsemänkymmenen metrin päässä vedenpinta kuohahti, ikään kuin jokin mammuttimainen eläin olisi työntänyt vettä ylös syvyyksistä. Mutta mitään ei ilmestynyt näkyviin. Seurasi uusi riuhtaisu ja kelatut metrit purkaantuivat nopeasti.
Kala alkoi osoittaa väsymyksen oireita. Sen tunsi kaikesta. Kalaa ei näkynyt vielä pinnalla, mutta se ei enää kyennyt purkamaan siimaa rutkasti. Fjodor kelasi sinnikkäästi metrin toisensa jälkeen heti kun tunsi siiman vähänkin löyhtyvän. Joka kelan kierroksella tuntematon hirviö läheni loppuaan.
Noin viidentoista metrin päässä veneestä tumman selän valtava evä rupesi tasaisesti halkomaan vedenpintaa. Ei näkynyt, missä oli tuon pitkän selän alku ja missä loppu.
Vai tuollainen sinä olet, Säämäjärven hirviö!
Fjodor kohensi silmälaseja hikisellä nenällään. Sillä aikaa, kun hän oli painiskellut hauen kanssa, vieno tuulen henki oli tuntunut kuljettavan venettä kauemmas rannasta. Kala oli enää kymmenisen metrin päässä, mutta sitä ei näkynyt vieläkään. Se pysytteli syvällä.
Strojev ei tuntenut enää itseään omaksi itsekseen. Into oli häipynyt. Hän kelasi konemaisesti löyhtyvää siimaa. Kylmät väreet karmivat ihoa.
Varhaisaamun hämärä. Vanha, yli–ikäinen kumivene. Kolmisensataa metriä rantaan. Jalkojen alla melko syvää. Miehen yllä aamun viileydeltä suojaava kankea kalastajanpuku. Ja hauki. Valtava hauki, aivan uppotukin kokoinen, jonka kotina on järvi.
Fjodor käsitti, ettei ollut pienintäkään tuulta: haukihan oli hinannut venettä järvelle. Hän tarttui siimaan ja pyöräytti sitä muutaman kierroksen tikkitakkinsa hihan ympäri. Järjetöntä oli yrittää pitää kurissa tuota vesien hirviötä suhteellisen hauraan virvelivavan varassa.
Äkkiä kristallimainen vihreä vesi kuohahti, ja lähes parin metrin pituinen vanha hauki nousi velttona syvyyksistä aivan veneen vierelle. Sen aavistuksen verran raollaan olevasta terävähampaisesta kidasta näkyi puolet uistimesta.
Tällaista mammuttia ei haavilla nosteta. Saako sitä ylipäätään veneeseen?
Veltosti liikutellen pyrstöään ja eviään hauki silmäili tarkkaavaisesti Fjodoria. Sen mustat rävähtämättömät silmät, joita reunustivat keltaiset renkaat, tuijottivat raskaasti ja synkästi. Yläleuka muistutti hohtavan mustan Pobeda–auton konepeltiä. Sen niskaan oli iskostunut likaisenvihreää sammalta.
Hauki antoi katsella itseään ja nautti samalla vihollisensa neuvottomuudesta. Sen hengitys oli rauhallista, liikkeet luontevia ja jäntevän verkkaisia. Se ei näyttänyt ollenkaan väsyneeltä…
Majuri seisoi kuin naulittuna jalat koukussa pidellen vasemmalla kädellään oikeata kättä kuin proteesia. Sen ympäri hän oli pyöräyttänyt muutaman kierroksen siimaa. Hän tuijotti kauhuissaan pohjolan krokotiilin hitaasti aukenevaa kitaa.
Mies arvasi, mitä tapahtuisi seuraavalla hetkellä. Hän ymmärsi kaiken. Ja tiesi, ettei mitään ole enää tehtävissä…
Nämä ajatukset vilahtivat mielessä sen jälkeen, kun raskaan torpedon tavoin petokala oli sukeltanut veneen alle, kääntänyt sen leikiten kumoon ja lähtenyt kuljettamaan Strojevia omaan syvävesivaltakuntaansa.
vvv
Hiiltyneet kuusenoksat paukahtelivat harvakseen nuotiossa.
Ukko jatkoi:
— Niin, minä puuhailin vielä verkkojeni kimpussa, kun vaimoni kalpeana järkytyksestä souti rantaan ja huusi: "Fjodor on hukkunut!" Minä siihen: "Mitä sinä, höpiset? Kuka on muka hukkunut?"
Klava keskeytti:
— Siinäpä se, että minä itse kuulin, kuinka hän huusi minua. Mutta minä en osaa edes uida. Ja ääni kuului kaukaa. Oli pimeä. Ja pelotti.
— Kolusimme sitten vaimoni kanssa poukamia, huutelimme. Löysimme hänen kumossa kelluvan veneensä. Miestä ei näkynyt missään. Mitä hänelle oli tapahtunut, jäi meille epäselväksi. Sellainen urheilijatyyppiä oleva mies. Eihän rantaan ollut kovinkaan pitkä matka. Yritimme jopa virvelöidä, joko uistimella sattuisimme koukkaamaan. Turha vaiva. Herätimme hänen vaimonsa, Valentinan. Sanoimme hänelle… että niin on nyt asiat…
Klava hypisteli käsissään jotain nauhaa ja kuunteli miestään seuraten nuotion leimahduksia.
— Jotain oli tehtävä. Minä nousin autoon ja ajoin Essoilaan. Se oli lähin taajama. Menin miliisilaitokselle. Oli viikonloppu. Miliisi oli kännissä. Sanoin tälle, että pitää aloittaa etsinnät. Miliisi kieltäytyi: "Tämä järvi ei kuulu piiriimme, sinun on ilmoitettava asiasta Suojärven piirimiliisiille." Minä suutuin: "Soittakaa sitten sinne!" — "Se ei kuulu minulle!" Yritin pyytää kauniisti. Tarjosin rahaakin viinapulloon. Mikään ei auttanut.
Nikolai kaivoi taskustaan alumiinisen savukekotelon, otti siitä pillisavukkeen ja pani tupakaksi.
— Oli keksittävä jotain. Mieleeni tuli, että jospa yrittäisimme harata järvenpohjaa… Sain valtiontilan varikon miehiltä paksun rautalangan, vitosen, ja ajoin takaisin naisten luo. Värkkäsimme rautalangasta koukun, sidoimme siihen narun ja rupesimme haraamaan Fjodorin vaimon kanssa järven pohjaa siinä kohtaa, josta olimme löytäneet veneen. Kohta tunsin haran tarttuneen johonkin. Vedin sen verkalleen vedestä… Mies oli kyykkyasennossa, selkä suorana ja kädet oikaistuina eteen ikään kuin hän olisi ollut halaamassa jotakuta.
Nikolai musersi sormiensa välissä loppuun polttamatta jääneen savukkeen, kohottautui ja kyykistyi hieman näyttääkseen hukkuneen asentoa.
— Silmälasitkin olivat paikallaan. Se oli ilmeisesti äkkikuolema… Ehkä sydän petti. Halusimme nostaa hänet veneeseen, mutta eipä onnistunut. Sidoimme tiukemmin narun ja lähdimme hinaamaan rannalle. Fjodorin vaimo ulisi veneessä. Vaimoni vollotti sitten täällä. Rannassa oli matalikko, joten moottori piti sammuttaa. Löysäsin narua niin paljon kuin oli varaa. Valentina souti veneen rantaan, ja minä yritin vetää narusta — en jaksanut. Raskas oli! Akat kiirehtivät avukseni. Vedimme kolmestaan tähän…
Nikolai kääntyi rantaviivan suuntaan palauttaakseen mieleen yksityiskohtia.
— Juuri tässä kohtaa hänet vedettiinkin rantaan… Eikö niin, vaimoseni?
— Kerropas myös uistimesta, Klava muistutti.
— Tosiaankin. Hänen oikean kätensä ympärille oli kiedottuna muutama kierros siimaa. Rupesin kerimään sitä auki. Vieheen päässä kaikki oli paikallaan, paitsi uistimesta oli puolet puraistu. Ikään kuin pihdeillä olisi leikattu… Sitten me raahasimme hänet heidän autoonsa, ja minä kävin hänen vierelleen rattiin. Naiset ajoivat perässäni meidän autollamme. Olin järkytyksestä aivan sekaisin. Ulkona oli helle, noin kolmekymmentä astetta lämmintä, ja vierellä tuo… Kammottavaa koleutta henkivä vainaja. Ajoimme piirikeskuksen ruumishuoneelle. Eivät halunneet ottaa vastaan. Vaativat papereita. Tiedäthän, ettei nykyään kukaan ole kovinkaan kiinnostunut itse ihmisistä. Ojensin heille vainajan passin. "Ohoh!.. Hänhän ei ole edes piirimme väestökirjoissa. Emme ota." Voi, jukra vie. "Pitääkö minun sitten sisäänkirjoittaa hänet kotiini? Menkää ja sopikaa itse hänen kanssaan!", minä pamautin ja ryntäsin ovesta ulos. Tokaisin Valentinalle: "Sinua nyt kutsutaan sinne!" Tämä vain itkeä pillitti ja nieli sydänlääkkeitä. Vaimoni halusi lähteä saattamaan. Minä hänelle: "Pysy alallasi. Siellä selvitään ilman sinua." Odotin sen aikaa, kun ovi paukahti Valentinan perässä, istuin autoon ja porhalsin pois paikalta.
Nikolai purskahti nauruun.
— Olin saanut aivan tarpeekseni koko jupakasta.
Hän nousi pystyyn, liikutteli turtuneita raajojaan ja katsoi järven suuntaan. Koko järvi oli verhoutunut tasaiseen sumuharsoon.
— Kesäyö on lyhyt kuin jäniksen kikkeli.
— Kehtaatkin puhua noin ihmisten kuullen, Klava motkotti. — Eikö muuta vertauskuvaa löydy?
— Mistähän lähtien "jäniksestä" on tullut kirosana?
Kaislikossa loiskahti. Vedenpintaan levisi tasaisia rengasmaisia aaltoja.
— Tuolla se suursyömäri mässäilee.
Metsän yllä, jonka takana piileskeli aurinko, alkoi kirkastua. Ilma muuttui valoisaksi ja kuultavaksi. Sumuharso repeili veden yllä.
Kasteen pesemä ympäristö alkoi kimallella ja loistaa. Aurinko pilkisti kaukaisen metsän takaa ja vetäisi kirkkaan kullanhohteisen juovan järven peilipinnalle. Jokin lintu rupesi kahisemaan kaislikossa. Ilma lämpeni.
Metsälintujen sekamelskainen kuoro kajautti riemulaulunsa uudelle päivälle ja elämälle.
Ne eivät tunne muunlaista maailmaa.
Ne laulavat siksi, kun rakastavat tätä maailmaa.
Rakastavat sellaisena kuin se on ja tekevät viserryksillään sen vielä ihanammaksi.
2007
Suomentanut Johannes Hidman
|
